Kukaan ei huomaisi, jos työaika lyhenisi

Nelipäiväinen työviikko nousi jälleen kerran vahvasti uutisagendalle. Kiistely lyhyemmän työajan järkevyydestä ei vain valitettavasti ole edennyt mihinkään järkevään suuntaan edeltävien kymmenen vuoden (vai 50 vuoden?) aikana, samat väsyneet argumentit toistuvat puolin ja toisin.

Jotta saisimme tulosta aikaan, ehdotan erityisesti erilaista asiantuntijatyötä teettäville työnantajille haastekampanjaa, jossa kuuden tunnin työviikkoa testataan käytännössä. Osa työntekijöistä velvoitetaan (tai luvitetaan) määräajaksi tekemään kuusituntista työpäivää tai nelipäiväistä työviikkoa. Työtehtävät ja tavoitteet eivät muutu. Pomot / johto eivät saa tietää, ketkä ovat kokeilussa mukana, ketkä normaalityöajalla, eivätkä tietysti voi kytätä kenenkään työaikaa. Kokeilun lopussa johto yrittää työn tulosten perusteella erottaa kokeilijat verrokeistaan.

Väitän, että erottaminen on mahdotonta.

Ydinkysymys kuuluu, voiko samat työtehtävät tehdä lyhyemmässä työajassa? Luultavasti ei voi, mutta samat työtehtävät voi monessa – jopa useimmissa? – tapauksessa tehdä järkevämmin lyhyemmässä ajassa. Ei huonommin, ei hikisemmin, vaan ehdottomasti järkevämmin. Todennäköisesti järkevämpi tarkoittaa monesti sitäkin, että osa tehtävistä jätetään kokonaan tekemättä – ja vielä niin, että tulokset eivät muutu mihinkään ja työntekijä on tasan yhtä kuormitettu tai kuormittamaton kuin ennenkin.

Parkinsonin laki: Työ täyttää sille varatun ajan.

Eikö muka pidä paikkansa? Aivan varmasti pitää ja sen todistamiseen löytyy luultavasti jokaisen elämästä omakohtaisia kokemuksia, jos vain viitsii etsiä. Kerron pari omistani:

  1. Kun saimme yhden lapsen, olin aivan ylikuormitettu. Miten ikinä pystyisin huolehtimaan useammasta? Nyt lapsia on kolme. Ihan hyvävointisia ovat, ja minäkin. Olen kuullut kerrottavan, että maailmassa on mielenterveydeltään vakaita perheitä, joissa on vielä tätäkin enemmän jälkikasvua. Jostain se aika lapsista huolehtimiseen tuntuu löytyvän.
  • Jokaisella kesä-, vanhempain- ja opintovapaallani muistan ihmetelleeni, miten ihmeessä ehdin koskaan käydä töissä, kun päivät täyttyivät ääriään myöten erilaisista välttämättömistä kodin-, perheen- ja itsehoidollisista toimenpiteistä (tai jopa opiskelusta). Nyt olen kolmen lapsen äiti, teen usein 50 tuntista työviikkoa, liikun aktiivisesti ja joskus onnistun tapaamaan myös ystäviä. Lapsetkin ovat, noh, edelleen hyvävointisia. Ja minäkin olen. Ihme on tapahtunut!
  • Kun opiskelin ja kävin töissä, gradun tekeminen ei tuntunut mahdolliselta. En vain kyennyt venyttämään päiviini ajattelemiseen ja lukemiseen tarvittavia tunteja. Vuosia myöhemmin tein gradun kolmen lapsen työssäkäyvänä äitinä ja pistin ohessa vielä pystyyn pienimuotoista sivuyritystä. Graduseminaaritkin kävin toisella paikkakunnalla, kuin ohimennen.
  • Ja vielä: muutamia vuosia sitten surin kovasti, kun en enää ehtinyt lukea kirjoja. Päätin muuttaa asian ja nyt luen kaunokirjallisuutta 150 kirjan vuositahdilla. Mistä aika tähän tuli? En todella tiedä. Jotenkin oli sittenkin mahdollista tehdä samassa ajassa enemmän. Vuorokausi kun käsittääkseni edelleen on 24-tuntinen.

Jos tuo kaikki edellä kerrottu ajan venyminen on mahdollista vapaa-ajalla, miten ihmeessä se ei pätisi työelämään? Ainakaan ei kannata kokeilematta tuomita.

Vähemmän työaikaa – enemmän aikaa hillua mökillä.

Inka Partanen