Työelämä ei enää koskaan palaa täysin siihen, missä olimme ennen pandemiaa. Erityisesti etätyö, mutta myös kaikenlainen muu työn jousto ei ole enää edes “etu” tai “kilpailuvaltti” vaan monissa asiantuntijatehtävissä jopa välttämättömyys, jotta tärkeät pestit saadaan täytettyä. Väitän kuitenkin, että siinä mittakaavassa, mihin olemme suuntaamassa, työaikajoustot ja etätyö lisäävät työntekijöiden kuormitusta ja vähentävät hyvinvointia – siis pilaavat työelämän myös meiltä kaikilta, jotka kuvittelemme siitä hyötyvämme.
Olen itse tehnyt etätyötä suuria määriä jo yli kymmenen vuoden ajan ja työskennellyt koko tämän ajan useille paikkakunnille jakautuneiden tiimien kanssa. Oli aikoja, jolloin työskentelin junassa enemmän kuin kotona tai konttorilla, ja olen myös tehnyt omasta valinnastani duunia aivan jokaisena vuorokaudenaikana, vaikka työ, saati pomo ei sitä mitenkään ole vaatinut.
Olen myös itse sekä nähnyt että kokenut, miten joustot ja etätyö ovat parantaneet työelämän tasa-arvoisuutta. Yhtäkkiä ruuhkavuodet, sairaat lapset tai vanhemmat, pitkät työmatkat tai pelkkä asuminen periferiassa (kuten vaikka Porissa, haha), eivät olekaan samalla tapaa jarru hektisessä työelämässä etenemiselle kuin ennen.
Tästä kaikesta huolimatta olen kuitenkin kääntämässä joustoja kritiikittä ihannoivaa takkiani. Koko ajan enemmän joustavan työn vapaus on ehdottomasti silkka illuusio, ja sillä on kauaskantoisia seurauksia sekä yksilöille että työyhteisöille, ellei muutosta johdeta tiukasti ja kriittisesti.
Työaikajousto vähentää vapaa-ajan hyötyjä
Yksinäisyydestä etätyössä on puhuttu paljonkin, mutta erirytmisyydestä vähemmän. Kun työaika joustaa, välillä loputtomastikin, työntekijöiden kohtaamattomuus lisääntyy, vaikka työtä tehtäisiin toimistollakin.
Työntekijän omasta mielestä sopiva työskentelyrytmi voi olla esimerkiksi sellainen, että töitä tehdään tunnin pätkissä aamukuudesta yökahteentoista (tositarina). Tai sellainen, että lapset pitää voida hakea viimeistään kolmelta päiväkodista (tositarina). Tai että tehokkain työaika on aamuviiden ja -seitsemän välissä (omakohtainen tositarina).
Kaikissa näissä tilanteissa työpaikan sallima jousto tuntuu siinä hetkessä parhaalta mahdolliselta valinnalta, siis tekijälle itselleen. Samalla unohtuu kuitenkin se, mitä työskentelyrytmi tekee omalle ja työyhteisön hyvinvoinnille pidemmällä aikavälillä. Työntekijä ei todella aina ymmärrä omaa parastaan – ja vaikka oma hyvinvointi paranisi joustavassa työssä, väistämättä muiden tarpeet silloin unohtuvat. Jos minä en tarvitse muita, vien kohtaamisen samalla myös heiltä, jotka sitä ehkä kipeästi kaipaavat.
Työelämän erirytmisyys vaikuttaa myös vapaa-ajalla. Jo vuosikausia lomia ja vapaapäiviä on voitu tai pakon edessä jopa ohjattu sirpaloitumaan ns. perinteisten, yhteisten loma- tai vapaapäiväjaksojen ulkopuolelle. Vaikka koululaisten arki ja lomat ohjaavat edelleen ison joukon lomasuunnittelua, yhä useampi asiantuntijatyötä tekevistä on vapaalla eri aikaan kuin kaverit, kollegat tai jopa perhe. Kauas on tultu siitä, kun koko Suomi hiljeni sunnuntaina tai arkipyhinä.
Ruotsalainen tutkimus vuodelta 2013 havaitsi, että lomalla ja masennuksella oli yhteys: loma-aikoina masennuslääkkeiden käyttö väheni. Loman positiivinen vaikutus ei kuitenkaan liittynyt pelkkään lomailuun, vaan masennuslääkkeiden käyttö väheni lomilla sitä enemmän, mitä suurempi osa ihmisiä lomaili yhtä aikaa. Vapaa-aika tai loma ei aina kohennakaan vointia, jos lomailet yksinäsi.
Etätyö lisää kuormitusta ja yksinäisyyttä – jos ei sinulle itsellesi, niin todennäköisesti kollegallesi
Etätyötä suosivissa tiimeissä tiimit itse perustelevat mallin toimivuutta usein laiskasti sillä, että juuri “meillä tämä toimii”. Tiimi voi kokea operoivansa etänä “vähintään yhtä hyvin” kuin livenä. Aivan kuten missä tahansa asiassa, pärjäävien ääni kantaa tässäkin yleensä kovimpana. Kuinka moni uskaltaa myöntää kollegoille tai edes itselleen, että oikeasti olen yksinäinen tai pystyn huonosti keskittymään kotona, saati ehdottomaan lääkkeeksi, että kaikki tulisivat välillä fyysisesti samaan paikkaan, jotta eristyneisyys helpottaisi ja tiimin yhteishenki kohenisi?
Esihenkilö on full-remote-tilanteessa väistämättä heikoilla yrittäessään huolehtia tiimiläisistään. Edes videoyhteys ei välitä livekohtaamisen lailla tietoa siitä, miten ihmisellä oikeasti menee. Kuka itkee, kun kamera menee kiinni? Kuka on väsynyt tänään, kenellä on krapula, kuka on loistavalla tuulella?
Tiimin hyvinvointi tai yksinäisyydestä kärsivän kollegan etu ei tietenkään ole edes ainut syy rajata joustoja vastoin työntekijöiden toiveita. On aivan kiistantonta, että etätyö on useimmille kaikkea muuta kuin rentoilua. Etätyössä tauot unohtuvat, viestitulva kasvaa ja oman työn johtamisen taitoja vaaditaan entistä enemmän. Päivään mahtuu enemmän palavereja ja niitä on myös pakko kalenteroida enemmän, kun mitään asiaa ei voi hoitaa pöydänkulmalle spontaanisti kokoontumalla. On hämmentävää, miten tämä silti koetaan työntekijän “eduksi”.
Etätyö ja työaikajousto: vältä heilahdus ääripäästä toiseen
Vedän yhteen: työaikajoustoja ja etätyötä vaativa työntekijä – minäkin – ajattelee siis lähes poikkeuksetta ennen kaikkea omaa napaansa ja sitäkin hyvin lyhytnäköisesti. Mikä siis neuvoksi tässä, kun kuitenkin työnantaja, joka rajaa joustavuutta, ei ole ainakaan kilpailtujen osaajien joukossa se houkuttelevin vaihtoehto? Joustamattomuus myös rajaa hakijoista tai uraputkessa etenevistä niitä, joille työmatkat voivat olla erityisen kuormittavia.
En tietenkään usko, että paluu vanhaan on missään asiantuntijatyössä mahdollinen, ainakaan pysyvästi. Vielä vähemmän uskon, että jäykkä ”kaikkien oltava toimistolla x päivää joka viikko” -tyyli korjaisi tilannetta, päinvastoin. Tuhoisa minä-keskeisyys on kuitenkin aito riski, jos joustoja lisätään ilman kunnollista harkintaa. Tässä muutama ajatus siitä, millä keinoin vältetään se, että joustamattomuuden ääripäästä ei heilahdeta joustojen ääripäähän täysin kritiikittä.
- Esihenkilöille oikeat eväät. Tiimien vetäjillä pitäisi olla riittävät taidot etäjohtamiseen, eikä nyt riitä tekninen tietämys etäpalaverin fasilitoinnista, vaan ennen kaikkea pitää oppia hajautettujen tiimien henkisen tilan johtamista ja riskien minimointia työjärjestelyjen avulla.
- Tiimien autonomia tasa-arvo edellä. Tiimeille pitää antaa valtaa omien työjärjestelyidensä pohdintaan, mutta jotta tässäkin tasa-arvo lisääntyisi, eikä vähenisi, pitää varmistaa, että heikoimpien ääni kuuluu. Onko huomioitu ne, jotka tarvitsevat tiiviimmin tukea tai vuorovaikutusta tai joilla on itsejohtajuudessaan haasteita?
- Lääkkeeksi lähityötä. Työuupumus ei ole sairaus, mutta se saisi olla – ja käypä hoito voisi silloin ohjata lääkitsemään koko tiimiä. Itse määräisin yhdestäkin uupumistapauksesta koko tiimille virka-aikaisia lähipäiviä, yhteisiä pakollisia taukoja ja palavereja ilman agendaa.
- Työhön siirtyminen kivuttomaksi. Työsuhdepolkupyörä on hieno innovaatio, mutta miksi ihmeessä se on ainut uusi asia, jolla työpaikalle siirtymistä on viime vuosina tuettu? Sekä pääkaupunkiseudulla että haja-asutusalueilla pelkkä työmatka voi viedä niin paljon aikaa, että kotiin jääminen on tosi houkuttelevaa. Joustavan etätyön rinnalla työpaikalla käyvälle työntekijälle tarjota kiinnostavia kursseja tai vaikka äänikirjapalvelun työmatkojen ratoksi. Onko pysäköinti, niin auton kuin pyörän, järjestetty toimivaksi? Onhan ok laskea työmatka työajaksi, jos matkalla on mahdollista naputtaa konetta?
Bonus: Erinomainen keskustelu asiantuntijatyön johdossa työskentelevän ystävän kanssa toi tähän vielä yhden tärkeän lisänäkökulman: mittaa, mutta mieti mitä mittaat. Pandemian aikaan on taatusti tehty maailmanennätyksiä siinä, miten usein työntekijöiltä on kysytty, miltä etätyöskentely tuntuu. Tekijöiltä kysyminen voi hyvinkin kertoa, että ainakin valtaosa ihmisistä kokee hyötyvänsä joustoista ja etätyöskentelystä. Tämä mittari kertoo kuitenkin vain juuri sen: yksilön mielipiteen kysymisen hetkellä. Tämän rinnalle tarvitaan ehdottomasti muitakin tapoja mitata työyhteisön hyvinvointia ja tuottavuutta myös pidemmällä tähtäimellä. Onko kuormituksen kokemus, työuupumus tai esihenkilötuen tarve samalla lisääntynyt? Onko työteho oikeasti kohdallaan – miten mitataan, ovatko tulokset parantuneet samaa tahtia kuin Teams-palaverien määrä on kasvanut? Entä miten mitataan innovointia, pitkäjänteisempää kehittämistä tai työyhteisön tasa-arvoisuutta?
