Havahduin huomaamaan, että olen ollut poikkeuksellisen pitkään poikkeuksellisen hyvillä fiiliksillä työstä. Vaikka olen vastikään tehnyt ison työelämäliikkeen siirtymällä yrittäjäksi ja paiskinut kovasti hommia, stressi ja yletön kuormitus pysyneet poissa.
Aina ei ole ollut näin.
En ole koskaan ollut stressin, uupumuksen tai niitä piilottelevien “masennustyyppisten” diagnoosien varjolla sairauslomalla. Mitäpä minä siis muka tästä aiheesta tiedän?
No aika paljon, sillä tällä vuosituhannella työelämä on tuonut eteen monenlaisia tilanteita ja vaiheita, joista jotkut ovat olleet aikamoisia aallonpohjia.
Esimerkiksi näin:
-
- Olen saanut stressistä närästystä, päänsärkyä sekä vatsa-, sydän- ja syömishäiriöoireita
- Olen kärsinyt unettomuudesta ja heräilystä viikkokausia putkeen
- Olen käynyt vessassa ja parkkipaikalla autossa itkemässä useita kertoja yksittäisten työpäivien aikana.
- Olen oksentanut stressin vuoksi
- Olen toivonut sairastuvani, etten joutuisi töihin
- Olen puhunut kuormituksesta useille työterveyslääkäreille ja esihenkilöille
- Olen myös piilotellut kuormittuneisuutta useilta työterveyslääkäreiltä ja esihenkilöiltä
Olen myös
-
- Työstänyt vastaavia tilanteita useiden alaisten ja kollegojen kanssa niin epävirallisesti, esihenkilönä kuin myös yhteistyössä työterveyden ja HR:n kanssa
- Sekä onnistunut että epäonnistunut edellä kuvatuissa keisseissä
En tietenkään ole aina ollut uupunut, en edes joka työpaikassa, mutta vaikka edellisistä rankoista vaiheista on kulunut jo useampi vuosi, voin sanoa, että nämä työelämäkokemukset jäävät aika raskaina mieleen.
Näin jälkikäteen osa omista kuormittuneista vaiheistani on liittynyt myös muuhun kuin suoraan työstä syntyvään stressiin, mutta useimmissa tilanteissa kyse on ollut kohtuuttomista odotuksista, jäsentymättömästä työnkuvasta ja ylimitoitetuista tavoitteista – sekä itseni että työpaikan rakentamista. Joskus toki kyse on ollut myös haastavista tilanteista työelämässä, esimerkiksi yt-neuvottelujaksoista, joiden “hyvä” puoli on se, että niihin liittyy yleensä jonkinlaisia päättymispäivämääriä.
Raadollisinta on silti tämä:
-
- En ole koskaan saanut esihenkilöltä konkreettista apua työmäärän tai tavoitteiden jäsentämiseen, saati vähentämiseen – en pyytämällä, enkä varsinkaan pyytämättä
- En ole koskaan saanut mistään muualtakaan uupumukseen mitään konkreettista apua tai “hoitoa”
- En ole koskaan saanut mitään hoitoa tai Rennietä kummempaa apua edes uupumuksen aiheuttamiin fyysisiin oireisiin. Kerran ainut neuvo työterveyslääkäriltä oli “vaihda työpaikkaa”.
Uupumuksen hintalappu
Tiedän, että omat kokemukseni uupumusoireista eivät ole mitenkään tavattomia, vaan pikemminkin stressi ja uupumus ovat monilla työpaikoilla ihan hälyttävän tavallinen ongelma. Eri arvioiden mukaan ylikuormitus ja siitä johtuvat stressioireet koskevat nykyisellään jopa joka neljättä työntekijää – ja oireilu on koko ajan lisääntynyt.
Mitä pirua sille voi tehdä? Miksi sille tehdään niin vähän?
Työuupumus ja kuormitus eivät aina johda sairauslomaan, loppuunpalamiseen, työkyvyttömyyteen – olen itse siitä oivallinen esimerkki. Se johtaa silti väistämättä vähintään tilapäiseen työtehon laskuun, työn imun vähenemiseen, työpaikkaan sitoutumisen heikkenemiseen, negatiivisen työkulttuurin kehittymiseen ja jopa yrityksen mainehaittoihin. Yksittäiselle uupujalle kertyy fyysisiä, psyykkisiä ja sosiaalisia ongelmia. Kalliiksi tulee, kaikille osapuolille.
Olen toki vahvasti sitäkin mieltä, että pyrkimys täysin stressittömään työelämään on suorastaan vaarallinen illuusio. Tiettyyn rajaan asti kuormitus kuuluu työhön ja stressiäkin pitää oppia sietämään. Olen itsekin oppinut ja paljon, ja tiedän aivan varmasti, että nykyisillä työelämäkilometreillä en ikipäivänä kuormittuisi vastaavista asioista kuin vielä uran tai vaikkapa esimiesvastuiden ensivuosina. Tämä silti tuskin lohduttaa niitä, jotka nyt kärvistelevät noissa vaiheissa.
Salakavalaa on se, että työuupuneissa on paljon velvollisuudentuntoista sakkia: heitä (tai meitä), jotka eivät halua myöntää uupumustaan edes itselleen vaan kokevat velvollisuudekseen sinnitellä ihan kohtuuttomankin taakan alla.
Tunnistan myös sen, että välillä työntekijät odottavat yritykseltä ja erityisesti esihenkilöiltä aivan liikaa. Pitäisi kyetä tukemaan jokaista, vaikka kaikki eivät ole valmiita edes aina pyytämään apua. Pitäisi kyetä yksilöllisiin ratkaisuihin ja olemaan silti tasapuolinen. Pitäisi helpottaa stressiä ja kuormitusta, mutta tekijän rooli (saati palkka) tai oikein mikään muukaan konkreettinen ei saisi muuttua. Pitäisi auttaa muita kuormittumatta itse kohtuuttomasti.
Ratkaistaanpa uupumus – ainakin nämä voisivat auttaa
Melkoinen vyyhti siis tämä jaksamisasia työelämässä. Miten hoitaa uupumusoireita siten, että myös tekijä itse pääsee ja joutuu osallistumaan, mutta samalla niin, ettei keneltäkään vaadita kohtuutonta eikä koko ongelma jää yksilön (tai ajan kulumisen) ratkaistavaksi?
Itse olen saanut konkreettisinta apua “helpomman jakson odottelun” ja “kokemuksen tuoman resilienssin” lisäksi lähinnä itseni johtamisen aktiivisesta opiskelusta: kymmeniä kirjoja, lukuisia erilaisia projektinhallintakursseja, eri metodeihin tutustumista jne. Kaikenlaiset hengitysharjoitukset, henkisyysjutut ja pehmeät konstit eivät minulle sovi, niitäkin olen rajallisesti kokeillut.
Lisäksi tiedän muutamia työpaikkojen “pehmeitä keinoja”, joiden itse olen nähnyt tai kokenut auttavan tiimejä uupumuksen ehkäisyssä
-
- Pakolliset palaverittomat päivät tai puolikkaat päivät jokaisen työntekijän viikkoon
- Pakollisia fyysisiä kohtaamisia kaikille tiimeille
- Tiivis ja konkreettinen tuki esihenkilöille HR:ltä
- Itsejohtamisen ja alaistaitojen koulutus jokaiselle työntekijälle
- Tiukka, aivan ylhäältä lähtevä esimerkki ja työkulttuuri työajan seurantaan ja rajaamiseen
Tämä ei kuitenkaan riitä. Tässä siis vielä oma listani uusiksi keinoiksi, koska jotain varmasti tarttis tehdä. Mitä itse ehdotat?
-
- Uupumus diagnoosiksi tautirekisteriin, koska muuten sille ovat lääkärit melko kyvyttömiä tekemään mitään, eikä oireilun määrää tiedä tarkasti oikein kukaan. Nykyisellään työuupumus ei ole virallinen diagnoosi, vaan mahdollinen sairausloma tai muu hoito kirjautuu muulle sairaudelle, tyypillisesti masennukseksi.
- Samaan syssyyn laaditaan kunnon kriteeristö, jotta muusta kuin työstä itsestään kertyvä kuormitus saadaan rajattua työuupumusdiagnoosien ulkopuolelle.
- Säännölliset työuupumusseulat osaksi työterveyshuoltoa ja (anonyymit) hälytyssignaalit tietyistä fyysisistä oireista kulkeutumaan ihan työpaikoille asti.
- Jos edeltävät riskikriteerit hälyttävät yksittäisillä henkilöillä riittävästi, siitä seurauksena pakollinen kolmikantakeskustelu työntekijän, esihenkilön ja soveltuvan kolmannen osapuolen välillä (työterveys, HR tai vastaava). Näissä jokaisella on velvollisuus tuoda pöytään konkreettisia ja käytännöllisiä ratkaisuehdotuksia juurisyihin (oireiden hoito erikseen).
- Punainen kortti käyttöön isommille työpaikoille: jokainen työuupumusdiagnoosi kirjattaisiin anonyymina punaisena korttina yrityksen tietoihin. Yrityksille tulisi näiden seurauksena velvollisuus käydä tilannetta läpi ja etsiä laaja-alaisempia ratkaisuja. Rohkeimmat julkaisisivat liikennevalotietonsa rekryilmoitusten yhteydessä.
