Vuosi Museokortin kanssa – tuleeko kulttuuripassiivista kulttuuriaktiivi?

7.1.2023 | Hajatelmia

Kasvoin museossa. Näin tapahtui kirjaimellisemmin kuin useimmilla, sillä Turun taidemuseo todella oli lapsuuden varhaisvuodet kotini. Kahden kuvataiteilijan lapsena ja myöhemmin taiteilijataloyhtiön asukkaana  kasvoin aikuisuuteen muutenkin taiteen melko kauttaaltaan ympäröimänä.

Siksi onkin vähän outoa tiedostaa ja tunnustaa, että en edes muista, koska olisin käynyt museossa omaehtoisesti. Olen kyllä mennyt kavereiden pyynnöstä joillekin ryhmäkäynneille tai näyttelyihin, osallistunut kutsuttuna lukuisiin avajaisiin ja joskus päätynyt museoon oheistapahtuman saattelemana. Mutta että päättäisin käydä katsomassa kiinnostavan näyttelyn “muuten vain” – no, ei ole tapahtunut. Ehkä koskaan näin aikuisiällä?

Samaan aikaan koen, että taustani vuoksi minulla on keskimääräistä rennompi suhtautuminen taiteeseen ja erityisesti kuvataiteeseen. En ole koskaan miettinyt, “ymmärränkö” jotain teosta – nehän on katsojille tehty eikä niitä voi ymmärtää “väärin”, vaikka tulkinta olisikin subjektiivinen (mitä muuta se voisi olla?). 

Sattuneesta syystä en myöskään glorifioi taiteen tekemistä, vaikka itselleni kuvataide ei koskaan olekaan ollut omaksi kokemani ilmaisumuoto. Ihailen toki osaajia ja vaikuttavaa ilmaisua, mutta en kai ihan sillä samalla etäisellä hämmästelevällä otteella kuin ainakin osa muusta maailmasta tuntuu taidetta katselevan. Taide on luova ammatti, paino sillä ammatillisuudella, ei mikään taivaasta laskeutunut jumalallinen lahja. 

Miksi sitten en tutustu taiteeseen enkä käy museoissa?

Leikkimielisesti olen aina sanonut, että kärsin lapsuudessa nautitusta yliannostuksesta, mutta eipä sekään ole totta. Voi olla että kävimme museoissa myös lomareissuilla ja voipi olla, että taiteen arkisuus on vähän latistanut sen hohdokkuutta, mutta oikeasti koen saaneeni lapsuuden kokemuksista ainoastaan paremmat valmiudet tutustua taiteeseen ja museoihin. 

Ostin äsken Museokortin ja ajattelin, että tänä vuonna teen ihmiskokeen ja selvitän, miksi en ole hyvästä kasvualustasta ja sopivista lannoitteista huolimatta museoihminen. Tai ehkä minusta tulee sellainen? Museokortti tarjoaa paljon muutakin kuin kuvataidetta, ja tarkoitus olisikin kokeilla museohommia laidasta laitaan.

Kokoan tähän museokäyntini ja satunnaisia niiden herättämiä ajatuksia. Tämä ei ole mikään taidekritiikin tai museoarvioiden kokoelma, vaan lähinnä museopäiväkirja. Yritän tunnustaa rehellisesti senkin, jos projekti hyytyy kesken kaiken.

Kokemuksia museokortista – missä kävin?

8.1. Porin taidemuseo 

Osumme vahingossa sellaiselle päivälle, että taidemuseo on viimeistä päivää auki ennen vähintään vuoden kestävää peruskorjausta, mikä tuuri! Emme ole ihan viimeiset kävijät, mutta ei taida paljon puuttua. Vajiko Chachkhianin The New Year on ihan pysäyttävä, mutta vielä pysähdyttävämpää on havainnoida lastani, joka on museosta aivan tohkeissaan. Olenko oman laiskuuteni vuoksi vienyt lapsiltakin nämä kivat kokemukset?

15.1. Satakunnan museo

En ole historiaihmisiä, mutta onhan tämä nyt älyttömän kiinnostavaa. Elon merkkejä -perusnäyttelyn olen avajaisissa aikanaan nähnyt, mutta Sota Porissa on ihan uutta. Nyt olen liikkeellä lapsen kanssa kaksin ja lopulta kierrämme kaikki paikat hartaudella kahteen kertaan. Muhkea masaliisaviipalekin tulee nautittua lopuksi.

22.1. Rosenlew-museo

Nyt ollaan epämukavuusalueella: historiaa ja vielä teollista historiaa. Yllättäen täältä löytyy muutakin kuin selluloosaa ja vanhoja laivoja – kodinkoneet, tehtaan urheiluseura, vanhat mainokset ja muovikassit …paljon jännää tutkittavaa. Mukanani on kaksi koululaista, jotka käyvät reippaasti kassalta kyselemässä, olisko lapsille mahdollisesti jotain tehtäviä. Ja kun suunnistustehtävä löytyy, poikia ei meinaa saada museosta enää ulos.

Porin Taidemuseo

Porin taidemuseo

Lapsi jätti asiakaspalautetta laatikkoon.

Satakunnan museo

Satakunnan museo

Tästä kaupasta ei tehty verkkotilauksia.

Rosenlew-museo

Rosenlew-museo

Porin Mattien ja muiden hellojen historiaa.

Kävitkö sinäkin palaverin jälkeen itkemässä vessassa? Työuupumus on monen yrityksen kallis salaisuus

6.1.2023 | Työelämä

Havahduin huomaamaan, että olen ollut poikkeuksellisen pitkään poikkeuksellisen hyvillä fiiliksillä työstä. Vaikka olen vastikään tehnyt ison työelämäliikkeen siirtymällä yrittäjäksi ja paiskinut kovasti hommia, stressi ja yletön kuormitus pysyneet poissa.

Aina ei ole ollut näin.

En ole koskaan ollut stressin, uupumuksen tai niitä piilottelevien “masennustyyppisten” diagnoosien varjolla sairauslomalla. Mitäpä minä siis muka tästä aiheesta tiedän?

No aika paljon, sillä tällä vuosituhannella työelämä on tuonut eteen monenlaisia tilanteita ja vaiheita, joista jotkut ovat olleet aikamoisia aallonpohjia.

Esimerkiksi näin:

    • Olen saanut stressistä närästystä, päänsärkyä sekä vatsa-, sydän- ja syömishäiriöoireita
    • Olen kärsinyt unettomuudesta ja heräilystä viikkokausia putkeen
    • Olen käynyt vessassa ja parkkipaikalla autossa itkemässä useita kertoja yksittäisten työpäivien aikana.
    • Olen oksentanut stressin vuoksi
    • Olen toivonut sairastuvani, etten joutuisi töihin
    • Olen puhunut kuormituksesta useille työterveyslääkäreille ja esihenkilöille
    • Olen myös piilotellut kuormittuneisuutta useilta työterveyslääkäreiltä ja esihenkilöiltä

Olen myös

    • Työstänyt vastaavia tilanteita useiden alaisten ja kollegojen kanssa niin epävirallisesti, esihenkilönä kuin myös yhteistyössä työterveyden ja HR:n kanssa
    • Sekä onnistunut että epäonnistunut edellä kuvatuissa keisseissä

En tietenkään ole aina ollut uupunut, en edes joka työpaikassa, mutta vaikka edellisistä rankoista vaiheista on kulunut jo useampi vuosi, voin sanoa, että nämä työelämäkokemukset jäävät aika raskaina mieleen.

Näin jälkikäteen osa omista kuormittuneista vaiheistani on liittynyt myös muuhun kuin suoraan työstä syntyvään stressiin, mutta useimmissa tilanteissa kyse on ollut kohtuuttomista odotuksista, jäsentymättömästä työnkuvasta ja ylimitoitetuista tavoitteista – sekä itseni että työpaikan rakentamista. Joskus toki kyse on ollut myös haastavista tilanteista työelämässä, esimerkiksi yt-neuvottelujaksoista, joiden “hyvä” puoli on se, että niihin liittyy yleensä jonkinlaisia päättymispäivämääriä.

Raadollisinta on silti tämä:

    • En ole koskaan saanut esihenkilöltä konkreettista apua työmäärän tai tavoitteiden jäsentämiseen, saati vähentämiseen – en pyytämällä, enkä varsinkaan pyytämättä
    • En ole koskaan saanut mistään muualtakaan uupumukseen mitään konkreettista apua tai “hoitoa”
    • En ole koskaan saanut mitään hoitoa tai Rennietä kummempaa apua edes uupumuksen aiheuttamiin fyysisiin oireisiin. Kerran ainut neuvo työterveyslääkäriltä oli “vaihda työpaikkaa”.

Uupumuksen hintalappu

Tiedän, että omat kokemukseni uupumusoireista eivät ole mitenkään tavattomia, vaan pikemminkin stressi ja uupumus ovat monilla työpaikoilla ihan hälyttävän tavallinen ongelma. Eri arvioiden mukaan ylikuormitus ja siitä johtuvat stressioireet koskevat nykyisellään jopa joka neljättä työntekijää – ja oireilu on koko ajan lisääntynyt.

Mitä pirua sille voi tehdä? Miksi sille tehdään niin vähän?

Työuupumus ja kuormitus eivät aina johda sairauslomaan, loppuunpalamiseen, työkyvyttömyyteen – olen itse siitä oivallinen esimerkki. Se johtaa silti väistämättä vähintään tilapäiseen työtehon laskuun, työn imun vähenemiseen, työpaikkaan sitoutumisen heikkenemiseen, negatiivisen työkulttuurin kehittymiseen ja jopa yrityksen mainehaittoihin. Yksittäiselle uupujalle kertyy fyysisiä, psyykkisiä ja sosiaalisia ongelmia. Kalliiksi tulee, kaikille osapuolille.

Olen toki vahvasti sitäkin mieltä, että pyrkimys täysin stressittömään työelämään on suorastaan vaarallinen illuusio. Tiettyyn rajaan asti kuormitus kuuluu työhön ja stressiäkin pitää oppia sietämään. Olen itsekin oppinut ja paljon, ja tiedän aivan varmasti, että nykyisillä työelämäkilometreillä en ikipäivänä kuormittuisi vastaavista asioista kuin vielä uran tai vaikkapa esimiesvastuiden ensivuosina. Tämä silti tuskin lohduttaa niitä, jotka nyt kärvistelevät noissa vaiheissa.

Salakavalaa on se, että työuupuneissa on paljon velvollisuudentuntoista sakkia: heitä (tai meitä), jotka eivät halua myöntää uupumustaan edes itselleen vaan kokevat velvollisuudekseen sinnitellä ihan kohtuuttomankin taakan alla.

Tunnistan myös sen, että välillä työntekijät odottavat yritykseltä ja erityisesti esihenkilöiltä aivan liikaa. Pitäisi kyetä tukemaan jokaista, vaikka kaikki eivät ole valmiita edes aina pyytämään apua. Pitäisi kyetä yksilöllisiin ratkaisuihin ja olemaan silti tasapuolinen. Pitäisi helpottaa stressiä ja kuormitusta, mutta tekijän rooli (saati palkka) tai oikein mikään muukaan konkreettinen ei saisi muuttua. Pitäisi auttaa muita kuormittumatta itse kohtuuttomasti.

Ratkaistaanpa uupumus – ainakin nämä voisivat auttaa

Melkoinen vyyhti siis tämä jaksamisasia työelämässä. Miten hoitaa uupumusoireita siten, että myös tekijä itse pääsee ja joutuu osallistumaan, mutta samalla niin, ettei keneltäkään vaadita kohtuutonta eikä koko ongelma jää yksilön (tai ajan kulumisen) ratkaistavaksi?

Itse olen saanut konkreettisinta apua “helpomman jakson odottelun” ja “kokemuksen tuoman resilienssin” lisäksi lähinnä itseni johtamisen aktiivisesta opiskelusta: kymmeniä kirjoja, lukuisia erilaisia projektinhallintakursseja, eri metodeihin tutustumista jne. Kaikenlaiset hengitysharjoitukset, henkisyysjutut ja pehmeät konstit eivät minulle sovi, niitäkin olen rajallisesti kokeillut.

Lisäksi tiedän muutamia työpaikkojen “pehmeitä keinoja”, joiden itse olen nähnyt tai kokenut auttavan tiimejä uupumuksen ehkäisyssä

    • Pakolliset palaverittomat päivät tai puolikkaat päivät jokaisen työntekijän viikkoon
    • Pakollisia fyysisiä kohtaamisia kaikille tiimeille
    • Tiivis ja konkreettinen tuki esihenkilöille HR:ltä
    • Itsejohtamisen ja alaistaitojen koulutus jokaiselle työntekijälle
    • Tiukka, aivan ylhäältä lähtevä esimerkki ja työkulttuuri työajan seurantaan ja rajaamiseen

Tämä ei kuitenkaan riitä. Tässä siis vielä oma listani uusiksi keinoiksi, koska jotain varmasti tarttis tehdä. Mitä itse ehdotat?

    • Uupumus diagnoosiksi tautirekisteriin, koska muuten sille ovat lääkärit melko kyvyttömiä tekemään mitään, eikä oireilun määrää tiedä tarkasti oikein kukaan. Nykyisellään työuupumus ei ole virallinen diagnoosi, vaan mahdollinen sairausloma tai muu hoito kirjautuu muulle sairaudelle, tyypillisesti masennukseksi.
    • Samaan syssyyn laaditaan kunnon kriteeristö, jotta muusta kuin työstä itsestään kertyvä kuormitus saadaan rajattua työuupumusdiagnoosien ulkopuolelle.
    • Säännölliset työuupumusseulat osaksi työterveyshuoltoa ja (anonyymit) hälytyssignaalit tietyistä fyysisistä oireista kulkeutumaan ihan työpaikoille asti.
    • Jos edeltävät riskikriteerit hälyttävät yksittäisillä henkilöillä riittävästi, siitä seurauksena pakollinen kolmikantakeskustelu työntekijän, esihenkilön ja soveltuvan kolmannen osapuolen välillä (työterveys, HR tai vastaava). Näissä jokaisella on velvollisuus tuoda pöytään konkreettisia ja käytännöllisiä ratkaisuehdotuksia juurisyihin (oireiden hoito erikseen).
    • Punainen kortti käyttöön isommille työpaikoille: jokainen työuupumusdiagnoosi kirjattaisiin anonyymina punaisena korttina yrityksen tietoihin. Yrityksille tulisi näiden seurauksena velvollisuus käydä tilannetta läpi ja etsiä laaja-alaisempia ratkaisuja. Rohkeimmat julkaisisivat liikennevalotietonsa rekryilmoitusten yhteydessä.

Maksamme sähköstä nyt 40 euroa päivässä ja se tuntuu ansaitulta rangaistukselta porsastelustamme

8.12.2022 | Hajatelmia

Kukaan ei ole välttynyt kuulemasta, miten sähkön hinta on pilvissä ja monet sen vuoksi pulassa. Itse kauhistelen paitsi sähkölaskuamme, myös sitä, miten törkeästi olemme sähköä aiemmin tuhlanneet. Sähkön kulutus on meillä pudonnut peräti 40 prosenttia aivan olemattomilla muutoksilla.

Meillä on siis sähkölämmitteinen omakotitalo. Se on rakennettu “hyvinä aikoina”, joten meillä on paljon korkeaa tilaa ja neliöitäkin yltäkylläisesti viidelle hengelle. Takka ja ilmalämpöpumppu sentään löytyvät, mutta vastapainoksi perheen teinit lotraavat sähkölämmitteistä vettä tosi mielellään.

Ja sitten meillä on toistaiseksi voimassa oleva sähkösopimus, joka on juuri noussut 49 snt/kWh:n hulppeaan hintaan. Edullinen määräaikainen sopparimme päättyi alkuvuodesta ja koska silloin jo tarjottiin “kalliita” määräaikaisuuksia, jäimme odottelemaan hintojen laskua. Odottelemme yhä…

Tällä hetkellä, pikkupakkasella, meillä kuluu sähköä noin 40 euron edestä joka päivä. Kyllä, se tarkoittaa siirtomaksuineen yli tonnin sähkölaskua, eikä se varmasti talven mittaan edes siihen jää. 

Laskimme, että jos kulutamme joulukuussa saman verran sähköä kuin vuosi sitten, sähkölasku ylittää helposti 2000 euron rajan. Vähempikin motivoi toimimaan, edes jotenkin.

Vastauksemme sähkön hintakriisiin on ollut – tadaa, mitä nerokkuutta! – sähkön säästäminen. On ollut suorastaan järkyttävää tajuta, miten helposti se on onnistunut. Olemme tehneet oikeastaan vain kaksi oikeaa muutosta, sillä “sammuta valot kun lähdet huoneesta” tai jopa “nyt se lorotus pitää siellä suihkussa lopettaa!” tuntuvat aika pieneltä tässä kuviossa. Silti näillä parilla hassulla muutoksella sähkön kulutus on meillä tipahtanut hulppeat 40 prosenttia viime vuodesta.

Sähkön säästö neljässä kuukaudessa yli 3000 kWh.

Olemme säästäneet sähköä neljässä kuukaudessa yli 3000 kWh. Marraskuun alusta hinta loikkasi roimasti, joten tällä hetkellä lasku on kulutuksen vähenemisestä huolimatta yli kolminkertainen viime vuoteen verrattuna.

Näin säästämme sähköä 1: ei sähkölämmitystä

Nyt eletään joulukuuta, eikä meillä ole vieläkään sähkölämmitys päällä muualla kuin kosteissa tiloissa ja teinin asuttamassa piharakennuksessa. Nolottaa todeta, että aiemmin lattialämmöt on napsuteltu päälle jo syyskuussa, ja vaikka nyt eletään leutoa loppuvuotta, eipä se viime vuosikaan tolkuttoman kylmä ollut. 

Ja siis: emme ole palelleet hetkeäkään, sillä pumppu ja takka ovat tehokäytössä. Sisälämpötila on koko ajan yli 20 asteen. Vaikka kovimmat pakkaset ovat luultavasti vasta tulossa, olen aika varma, että vastaava säästölukema pysyy seurantataulussamme jatkossakin, sillä kovilla pakkasilla me vasta olemmekin aiemmin tuhlanneet sähköä.

Puolet kämpästä peittävä laattalattia tuntuu kyllä nyt hiukan ikävältä (jos mietit remppaa, ilmainen vinkki: ei näin!). Eli rangaistus aiemmasta törkytuhlailustamme on nyt se, että joudumme kulkemaan villasukissa. Buhuu.

Näin säästämme sähköä 2: ei saunaa 

Meillä on sähkölämmitteinen hetivalmis kiuas, oikea sähkökriisiajan painajainen – ja me rakastamme saunomista! Sammutimme saunan elokuun alussa, ja niin kauan kuin pääsimme käymään mökillä puusaunassa, se ei oikein tuntunut missään. Nyt äskettäin saunoimme viikon verran, mutta sen jälkeen sauna taas sammutettiin. Siitä on tullut juhlahetkien erikoisuus… Sauna sinänsä ei kuluta tolkuttomasti ja vähentää kosteiden tilojen muuta lämmitystarvetta, mutta siellä käyminen lisää tietenkin veden kulutusta, joten kyllä saunakerralle hintaa tulee.

Ja nyt sitten mietimme, että olivatko nämä kaksi muutosta keskiluokkaisessa elämässämme suuri uhraus? Eivät todellakaan olleet, vaan olisimme voineet järkevöittää sähkön käyttöä jo vuosia sitten. Olemme olleet todellisia sähköporsastelijoita, vaikka muka mietin elämässäni hiilijalanjälkeä ja olen teeskennellyt tiedostavaa kuluttajaa.

Rangaistus tästä näyttäisi nyt olevan se, että vaikka kulutamme sähköä lähes puolet vähemmän kuin aiemmin ja neljässä kuukaudessa säästöä on tullut yli 3000 kWh, sähkölaskun loppusumma on yli kolminkertaistunut.

Voisimmeko tehdä vielä lisää? Varmasti, mutta esimerkiksi se klassinen valojen sammuttelu tai uunin käytön minimoiminen ovat meidän laskuissamme lopulta todella pieniä muuttujia. Sitäkin tietysti nyt harrastamme ja jonkin verran myös pyykkikuorman vähennystä, veden käytön vahtimista jne. Piharakennuksen eli teinin huoneen jättäminen kylmilleen on mahdollinen säästökohde, mutta toistaiseksi olemme valinneet perherauhan.

Pörssisähköä on moni ehdottanut, mutta siihen emme ole vielä uskaltaneet tarttua. Lapsiperheessä kulutuksen optimointi halpoihin hetkiin tuntuu haastavalta ajatukselta, ja tietenkään kämpän tai veden lämmitystä ei voi hoitaa “ensi tiistaina halvan sähkön aikaan”.

Ymmärrän tietenkin, että olemme aivan helvetin onnekkaita, koska emme ole ajautumassa vararikkoon näiden sähkölaskujen vuoksi – monelle toiselle jo paljon pienemmätkin summat tulevat olemaan katastrofi tänä talvena. Voin silti sanoa, että vaikka tonnin sähkölasku tuntuu ansaitulta universumin kostolta menneiden vuosien kerskakulutuksesta, se tuntuu silti myös arjessa ja pankkitilillä varsin kouriintuntuvasti, eikä meilläkään ole tällaiseen kriisiaikaan loputtomasti kestokykyä ja säästöjä. Olen aika varma siitä, että “rangaistus” aiemmista tuhlailuista ei ole vielä kokonaan realisoitunut.

Ensimmäinen kuukausi yrittäjänä – tämä kaikki yllätti

30.11.2022 | Yrittäjyys

Olen nyt työskennellyt päätoimisena yrittäjänä kuukauden ajan, ja sen vuoksi aivan jokainen vastaan tuleva tuttu esittää saman kysymyksen: millaista on ollut?

On selvää, että yhdessä vaivaisessa kuukaudessa ei voi vielä vetää minkäänlaisia isoja johtopäätöksiä oikein mistään. Näin lyhyessä ajassa vastaan on tullut vasta tosi rajallinen määrä kokemuksia ja tilanteita, ja vaikka juuri nyt tuntuu kivalta, en voi tietää, miten yrityksemme kehittyy, kadunko joskus valintojani tai edes sitä, teenkö vuoden päästä näitä samoja asioita kuin nyt. 

Jo nyt on kuitenkin mahdollista vetää yhteen ensijärkytyksiä, sillä sellaisiakin olen kohdannut. Vaikka valmistauduin ihan tosissani yrittäjyyteen puolisen vuotta (ja henkisesti paljon kauemmin), kaikkea ei voi ennustaa eikä kaikkeen voi rakentaa suunnitelmaa valmiiksi. Tässä yhteenvetona kolme uskomustani, jotka ovat jo näiden muutaman viikon aikana päätyneet romukoppaan. 

1. “Kun kalenteri tyhjenee, vaatii kurinalaisuutta saada työarki rullaamaan”

Mietin ennen yrittäjäksi hyppäämistäni todella paljon sitä, miltä tuntuu, kun kalenteri tyhjenee yhtäkkiä ihan kokonaan ​​– miten toimin, kun viikosta putoaa pois 20–30 tuntia palavereja ja isot vastuualueet sekä esihenkilörooli. Tein itselleni huolellisia suunnitelmia uusista päivä- ja viikkotason rutiineista ja pohdin, miten saisin itseni varmasti tekemään tietyt ikävätkin työhommat, jotta yrityksemme lähtisi etenemään kiitoradalla eikä raahustaisi kiemuraisella kinttupolulla. Koska olen vuosien varrella oppinut toimimaan lähinnä deadline-endorfiinin voimalla, pelkäsin, että omaehtoiseen ja pitkäjänteiseen kehittämiseen ei löytyisikään takataskusta riittävästi kurinalaisuutta.

Monen onnekkaan käänteen ansiosta tyhjää kalenteria ei kuitenkaan ole tarvinnut ihmetellä. Päinvastoin, sinne on tipahdellut todella mukavasti erilaisia projekteja. Ei ole tarvinnut miettiä, millä päivänsä täyttäisi eikä toisaalta ole ollut kauhean vaikea saada yritystoiminnan tylsiäkään asioita edistettyä, koska prokrastinoinnille ei ole ollut kauheasti tilaa.

Toki tämä odotettua rivakampi startti on tarkoittanut, että monet kunnianhimoisesti suunnittelemani yrityksen kasvuun liittyvät toimet ja rutiinit tapahtuvat pitkälti …no, iltaisin ja viikonloppuisin. Mutta kun niitä oikeita asiakastöitä onkin ollut heti alussa pöydällä, ne ovat auttaneet löytämään kurinalaisuutta ja energiaa myös siihen pitkän tähtäimen tekemiseen.

Suurin murhe ei siis olekaan se, että saanko aikaiseksi, vaan oikeastaan se, miten malttaisin lopettaa. Uutuuden viehätyksessä sitä näemmä askaroisi jopa paperihommia yökaudet. Mahtava tunne!

En tiedä yhtään, mitä kalenterissa on puolen vuoden päästä vai onko mitään. Tässä vaiheessa sekään ei silti tunnu ahdistavalta, vaan ainakin toistaiseksi pelkästään jännittävältä. 

2. “Yrittäjänä olet yksin ja joudut pärjäämään ilman työyhteisön tukea”

Pysähdyin äskettäin miettimään, miksi fiilikseni on niin hyvä. Toki moni asia on startannut odotettua paremmin, mikä ilahduttaa isosti, mutta toisaalta samaan aikaan edessä on möhkäleittäin epävarmuutta ja vaikeitakin asioita – mistä tämä ilo oikein tulee?

On ollut iso yllätys ja järkytyskin tajuta, että olen saanut kuukaudessa enemmän positiivista palautetta ja suoraa kiitosta kuin edellisissä työpaikoissani kalenterivuodessa. Tämä on ollut kertakaikkinen shokkioivallus ja tietenkin myönteinen sellainen. 

En todella ole aiemmin kokenut eläneeni missään palautetyhjiössä, enkä kaivanneeni kiitosta tai kehuja, mutta vasta nyt niitä saadessani huomaan, miten tärkeää palaute on myös minulle.

Palautteen merkitys on tietenkin itselleni tuttua erityisesti esihenkilöroolien kautta. Olen ilman muuta ymmärtänyt jo vuosikaudet sitten, että kiitoksen ja rakentavan, positiiviseen painottuvan palautteen voimalla tehdään vahvoja tekijöitä ja tiimejä. Palautteen kaipuu on myös ihan peruskauraa kaikkien organisaatioiden henkilöstötutkimuksissa. Palautteen antaminen ja sen vähäisyydestä syyllisyyttä kantaminen onkin ollut yksi tähänastisen urani vakioteemoista.

Kuitenkin vasta nyt kunnolla oivallan, miten usein työelämän palautekeskustelu keskittyy esihenkilöiden ja johdon tekemisiin ja tekemättä jättämisiin. En ole koskaan oikein tajunnut, että myös esihenkilöt ja johtajat voisivat itse odottaa tai suorastaan vaatia enemmän palautetta ja ihan kiitostakin – myös niiltä johdettaviltaan. Sekin on näemmä päässyt itseltäni unohtumaan, miten hyvältä positiivinen palaute tuntuu.

3. “Yrittäjyyden alku on voittopuolisesti uuden oppimista”

Viimeinen iso yllätys on vaikein selitettävä ja siksi se kai oli myös isoin asia, jota en osannut ennakoida. Tämän sanoittaminen tuntuu jopa vähän typerältä, mutta teen sen silti.

Taustoitan ensin. Olen parinkymmenen viime vuoden aikana työskennellyt useammassa mediatalossa yli kymmenessä eri roolissa. Tämä tarkoittaa sitä, että olen enintään pari vuotta kerrallaan tehnyt “samaa” ja erilaisten projektien kautta uutta on tullut välillä ovista ja ikkunoista, vaikka roolikaan ei olisi vaihtunut.

Olen ehdottomasti oppimisfanaatikko ja rakastan tilanteita, joissa joudun todella pinnistelemään. Tätä nämä roolivaihdokset ovatkin tarjonneet isolla kauhalla, suorastaan tynnyreittäin. Muistan lukemattomia tilanteita, joissa olen istunut palaverihuoneessa ison porukan jatkeena tajuamatta puheena olevasta asiasta melkein mitään. Käsiteltävä asia on voinut olla minulle täysin uutta, teknisesti vaikeaa tai muuten monimutkaista. Silti olen usein roolini vuoksi joutunut johtamaan tilannetta, ottamaan kantaa tai tekemään päätöksiä – toki kaikkea ympäröivää asiantuntemusta hyödyntäen ja siihen nojaten, mutta silti vastuunkantajana ja päätöksentekijänä. Nämä ovat upeita, energisoivia haasteita, joissa olen taatusti tehnyt sammioittain virheitä mutta myös oppinut aivan mielettömästi uutta. Arvelisin, että ainakin kymmenen vuoden ajan valtaosa työajastani on kulunut tämän aivoja venyttävän oppimisen merkeissä.

Ryhdyin yrittäjäksi muun muassa siksi, että arvelin, että minulla on reppuun kertyneenä paljon sellaista osaamista, jota voisin nyt tarjota muille. Olin kuitenkin varautunut ennen kaikkea siihen, että ensimmäiset kuukaudet menevät räpiköiden, koska uudessa roolissa ja tekemisen tavassa on taas tosi paljon opittavaa. 

En tajunnut, että tulen yrittäjänä saamaan paljon kiksejä tilanteista, joissa voin kaivaa takataskusta “valmista” osaamista, eikä tarvitse pinnistellä juuri lainkaan. En ehkä ihan täysin tajunnut sitäkään, mitä kaikkea olenkaan ehtinyt vuosien varrella oppia. Osaan tuottaa koukuttavaa sisältöä, osaan kaivaa ihmisiä juttuttamalla sotkuisista vyyhdeistä kauniita punaisia lankoja, osaan hanskata monimutkaisia projekteja, osaan ideoida ja innovoida nopeasti muuttuvassa ja yhä kompleksisemmassa digitaalisessa ympäristössä… osaan vaikka mitä.

Olen tietenkin jo ekan yrittäjäkuukauden aikana ollut monissa tilanteissa, joissa edelleen opin valtavasti uutta ja pinnistelen, että ymmärtäisin tarpeeksi. Teen edelleen mokia enkä millään tapaa ole valmis oikein missään. Onneksi näin, koska haasteiden etsiminen oli sekin yksi iso syy hypätä yrittäjäksi enkä missään nimessä halua, että ammatillinen kehittymiseni olisi millään alueella tapissaan. On silti hurjan ja yllättävän ilahduttavaa päästä vastakkain omien osaamistensa kanssa ja vielä kyetä niiden avulla auttamaan muita eteenpäin. 

Lisää yrittäjyydestä

Työelämän uusi joustava aika on myös itsekkyyden ja yksinäisyyden aikaa – neljä lääkettä vaivaan

5.11.2022 | Työelämä

Työelämä ei enää koskaan palaa täysin siihen, missä olimme ennen pandemiaa. Erityisesti etätyö, mutta myös kaikenlainen muu työn jousto ei ole enää edes “etu” tai “kilpailuvaltti” vaan monissa asiantuntijatehtävissä jopa välttämättömyys, jotta tärkeät pestit saadaan täytettyä. Väitän kuitenkin, että siinä mittakaavassa, mihin olemme suuntaamassa, työaikajoustot ja etätyö lisäävät työntekijöiden kuormitusta ja vähentävät hyvinvointia – siis pilaavat työelämän myös meiltä kaikilta, jotka kuvittelemme siitä hyötyvämme.

Olen itse tehnyt etätyötä suuria määriä jo yli kymmenen vuoden ajan ja työskennellyt koko tämän ajan useille paikkakunnille jakautuneiden tiimien kanssa. Oli aikoja, jolloin työskentelin junassa enemmän kuin kotona tai konttorilla, ja olen myös tehnyt omasta valinnastani duunia aivan jokaisena vuorokaudenaikana, vaikka työ, saati pomo ei sitä mitenkään ole vaatinut. 

Olen myös itse sekä nähnyt että kokenut, miten joustot ja etätyö ovat parantaneet työelämän tasa-arvoisuutta. Yhtäkkiä ruuhkavuodet, sairaat lapset tai vanhemmat, pitkät työmatkat tai pelkkä asuminen periferiassa (kuten vaikka Porissa, haha), eivät olekaan samalla tapaa jarru hektisessä työelämässä etenemiselle kuin ennen.

Tästä kaikesta huolimatta olen kuitenkin kääntämässä joustoja kritiikittä ihannoivaa takkiani. Koko ajan enemmän joustavan työn vapaus on ehdottomasti silkka illuusio, ja sillä on kauaskantoisia seurauksia sekä yksilöille että työyhteisöille, ellei muutosta johdeta tiukasti ja kriittisesti.

Työaikajousto vähentää vapaa-ajan hyötyjä

Yksinäisyydestä etätyössä on puhuttu paljonkin, mutta erirytmisyydestä vähemmän. Kun työaika joustaa, välillä loputtomastikin, työntekijöiden kohtaamattomuus lisääntyy, vaikka työtä tehtäisiin toimistollakin. 

Työntekijän omasta mielestä sopiva työskentelyrytmi voi olla esimerkiksi sellainen, että töitä tehdään tunnin pätkissä aamukuudesta yökahteentoista (tositarina). Tai sellainen, että lapset pitää voida hakea viimeistään kolmelta päiväkodista (tositarina). Tai että tehokkain työaika on aamuviiden ja -seitsemän välissä (omakohtainen tositarina). 

Kaikissa näissä tilanteissa työpaikan sallima jousto tuntuu siinä hetkessä parhaalta mahdolliselta valinnalta, siis tekijälle itselleen. Samalla unohtuu kuitenkin se, mitä työskentelyrytmi tekee omalle ja työyhteisön hyvinvoinnille pidemmällä aikavälillä. Työntekijä ei todella aina ymmärrä omaa parastaan – ja vaikka oma hyvinvointi paranisi joustavassa työssä, väistämättä muiden tarpeet silloin unohtuvat. Jos minä en tarvitse muita, vien kohtaamisen samalla myös heiltä, jotka sitä ehkä kipeästi kaipaavat.

Työelämän erirytmisyys vaikuttaa myös vapaa-ajalla. Jo vuosikausia lomia ja vapaapäiviä on voitu tai pakon edessä jopa ohjattu sirpaloitumaan ns. perinteisten, yhteisten loma- tai vapaapäiväjaksojen ulkopuolelle. Vaikka koululaisten arki ja lomat ohjaavat edelleen ison joukon lomasuunnittelua, yhä useampi asiantuntijatyötä tekevistä on vapaalla eri aikaan kuin kaverit, kollegat tai jopa perhe. Kauas on tultu siitä, kun koko Suomi hiljeni sunnuntaina tai arkipyhinä.

Ruotsalainen tutkimus vuodelta 2013 havaitsi, että lomalla ja masennuksella oli yhteys: loma-aikoina masennuslääkkeiden käyttö väheni. Loman positiivinen vaikutus ei kuitenkaan liittynyt pelkkään lomailuun, vaan masennuslääkkeiden käyttö väheni lomilla sitä enemmän, mitä suurempi osa ihmisiä lomaili yhtä aikaa. Vapaa-aika tai loma ei aina kohennakaan vointia, jos lomailet yksinäsi. 

Etätyö lisää kuormitusta ja yksinäisyyttä – jos ei sinulle itsellesi, niin todennäköisesti kollegallesi

Etätyötä suosivissa tiimeissä tiimit itse perustelevat mallin toimivuutta usein laiskasti sillä, että juuri “meillä tämä toimii”. Tiimi voi kokea operoivansa etänä “vähintään yhtä hyvin” kuin livenä. Aivan kuten missä tahansa asiassa, pärjäävien ääni kantaa tässäkin yleensä kovimpana. Kuinka moni uskaltaa myöntää kollegoille tai edes itselleen, että oikeasti olen yksinäinen tai pystyn huonosti keskittymään kotona, saati ehdottomaan lääkkeeksi, että kaikki tulisivat välillä fyysisesti samaan paikkaan, jotta eristyneisyys helpottaisi ja tiimin yhteishenki kohenisi?

Esihenkilö on full-remote-tilanteessa väistämättä heikoilla yrittäessään huolehtia tiimiläisistään. Edes videoyhteys ei välitä livekohtaamisen lailla tietoa siitä, miten ihmisellä oikeasti menee. Kuka itkee, kun kamera menee kiinni? Kuka on väsynyt tänään, kenellä on krapula, kuka on loistavalla tuulella? 

Tiimin hyvinvointi tai yksinäisyydestä kärsivän kollegan etu ei tietenkään ole edes ainut syy rajata joustoja vastoin työntekijöiden toiveita. On aivan kiistantonta, että etätyö on useimmille kaikkea muuta kuin rentoilua. Etätyössä tauot unohtuvat, viestitulva kasvaa ja oman työn johtamisen taitoja vaaditaan entistä enemmän. Päivään mahtuu enemmän palavereja ja niitä on myös pakko kalenteroida enemmän, kun mitään asiaa ei voi hoitaa pöydänkulmalle spontaanisti kokoontumalla. On hämmentävää, miten tämä silti koetaan työntekijän “eduksi”.

Etätyö ja työaikajousto: vältä heilahdus ääripäästä toiseen 

Vedän yhteen: työaikajoustoja ja etätyötä vaativa työntekijä – minäkin – ajattelee siis lähes poikkeuksetta ennen kaikkea omaa napaansa ja sitäkin hyvin lyhytnäköisesti. Mikä siis neuvoksi tässä, kun kuitenkin työnantaja, joka rajaa joustavuutta, ei ole ainakaan kilpailtujen osaajien joukossa se houkuttelevin vaihtoehto? Joustamattomuus myös rajaa hakijoista tai uraputkessa etenevistä niitä, joille työmatkat voivat olla erityisen kuormittavia. 

En tietenkään usko, että paluu vanhaan on missään asiantuntijatyössä mahdollinen, ainakaan pysyvästi. Vielä vähemmän uskon, että jäykkä ”kaikkien oltava toimistolla x päivää joka viikko” -tyyli korjaisi tilannetta, päinvastoin. Tuhoisa minä-keskeisyys on kuitenkin aito riski, jos joustoja lisätään ilman kunnollista harkintaa. Tässä muutama ajatus siitä, millä keinoin vältetään se, että joustamattomuuden ääripäästä ei heilahdeta joustojen ääripäähän täysin kritiikittä.

  1. Esihenkilöille oikeat eväät. Tiimien vetäjillä pitäisi olla riittävät taidot etäjohtamiseen, eikä nyt riitä tekninen tietämys etäpalaverin fasilitoinnista, vaan ennen kaikkea pitää oppia hajautettujen tiimien henkisen tilan johtamista ja riskien minimointia työjärjestelyjen avulla.
  2. Tiimien autonomia tasa-arvo edellä. Tiimeille pitää antaa valtaa omien työjärjestelyidensä pohdintaan, mutta jotta tässäkin tasa-arvo lisääntyisi, eikä vähenisi, pitää varmistaa, että heikoimpien ääni kuuluu. Onko huomioitu ne, jotka tarvitsevat tiiviimmin tukea tai vuorovaikutusta tai joilla on itsejohtajuudessaan haasteita?
  3. Lääkkeeksi lähityötä. Työuupumus ei ole sairaus, mutta se saisi olla – ja käypä hoito voisi silloin ohjata lääkitsemään koko tiimiä. Itse määräisin yhdestäkin uupumistapauksesta koko tiimille virka-aikaisia lähipäiviä, yhteisiä pakollisia taukoja ja palavereja ilman agendaa.
  4. Työhön siirtyminen kivuttomaksi. Työsuhdepolkupyörä on hieno innovaatio, mutta miksi ihmeessä se on ainut uusi asia, jolla työpaikalle siirtymistä on viime vuosina tuettu? Sekä pääkaupunkiseudulla että haja-asutusalueilla pelkkä työmatka voi viedä niin paljon aikaa, että kotiin jääminen on tosi houkuttelevaa. Joustavan etätyön rinnalla työpaikalla käyvälle työntekijälle tarjota kiinnostavia kursseja tai vaikka äänikirjapalvelun työmatkojen ratoksi. Onko pysäköinti, niin auton kuin pyörän, järjestetty toimivaksi? Onhan ok laskea työmatka työajaksi, jos matkalla on mahdollista naputtaa konetta?

Bonus: Erinomainen keskustelu asiantuntijatyön johdossa työskentelevän ystävän kanssa toi tähän vielä yhden tärkeän lisänäkökulman: mittaa, mutta mieti mitä mittaat. Pandemian aikaan on taatusti tehty maailmanennätyksiä siinä, miten usein työntekijöiltä on kysytty, miltä etätyöskentely tuntuu. Tekijöiltä kysyminen voi hyvinkin kertoa, että ainakin valtaosa ihmisistä kokee hyötyvänsä joustoista ja etätyöskentelystä. Tämä mittari kertoo kuitenkin vain juuri sen: yksilön mielipiteen kysymisen hetkellä. Tämän rinnalle tarvitaan ehdottomasti muitakin tapoja mitata työyhteisön hyvinvointia ja tuottavuutta myös pidemmällä tähtäimellä. Onko kuormituksen kokemus, työuupumus tai esihenkilötuen tarve samalla lisääntynyt?  Onko työteho oikeasti kohdallaan – miten mitataan, ovatko tulokset parantuneet samaa tahtia kuin Teams-palaverien määrä on kasvanut? Entä miten mitataan innovointia, pitkäjänteisempää kehittämistä tai työyhteisön tasa-arvoisuutta?

Etätyö ja työaikajoustot eivät ole ongelmattomia
Etätyö ja työaikajoustot ovat lisänneet työelämän tasa-arvoisuutta