Jos journalismi olisikin peliä

Leikkisä, kokeileva, rohkea. Mihin bisnekseen yhdistäisit nämä adjektiivit? Arvaan, että journalismi ei tule ihan ensimmäisenä mieleen. Leikki ja pelaaminen ovat löytäneet tiensä myös mediatuotantoon sovelluskokeiluina, testeinä tai multimediailoitteluina, mutta varsin kaukana siintää vielä peliteollisuuden tuottama oivallusten ja hittituotteiden paraati.

Äskettäin julkaistu raportti pelillisyydestä journalismissa kehottaakin journalisteja ja mediataloja ottamaan oppia peliteollisuudesta.

1. Ajattele kuin pelisuunnittelija

Flexibility, formatting, iteration, playtesting, tiivistää raportti. Sen mukaan mediataloilla olisi paljon opittavaa peliyritysten tavasta kehittää uutta.

Kontrasti on vahva Suomessakin. Suurissa mediataloissa innovaatioita työstetään varmistellen. Pienissä taloissa niukat resurssit rajoittavat kokeiluja. Kaikki pelkäävät eniten sitä, että uskolliset tilaajat suuttuvat ja lakkaavat tilaamasta. Maailma valovuosien päässä pelibisneksestä, jossa rakennetaan tuotteita nollasta, riskirahoituksella ja asiakasmääriä arvaamalla ennakoiden.

Jos mediatuotannon talous olisi turvassa ja asiakasmäärä kasvussa, syytä muutokseen ei tietysti olisi. Jokainen tietää, että tilanne on täysin päinvastainen.

Pelimaailman opeilla uuden kehittämisestä pitäisi tulla työtä eikä sivutoimista ”innovoimista”. Kuinka suuri osa porukasta tänään rakentaa jotain täysin uutta (sisältöä tai tuotetta), jotain mitä ei ole koskaan ennen tehty tai nähty?

2. Rakenna yleisösuhde uudestaan

“There’s a relationship that we have with our audience that frankly is different than a lot of other news organizations. I mean, nobody puts a Chicago Tribune bumper sticker on the back of their car, but everyone’s got NPR stickers.”

Brian Boyer on ”Harnessing the Love” of the NPR Audience

Journalistisessa maailmassa on jäljellä iso annos paremmuudentuntoa. Lukijatutkimuksia tehdään, yleisöä kuunnellaan, kommentteja kerätään – kyllä – mutta jos lukijat olisivat olleet alusta lähtien mukana tekemässä valintoja, näyttäisikö aamun lehti siltä miltä se nyt näyttää? Väitän että liian toistuvasti ei: kun lukijat ovat päässeet äänestämään sisällöistä hiirtä klikkailemalla, lopputulos on usein ollut journalisteille järkytys. Ja jos silloin toimitus vastaa, että lukija ei tiedä omaa parastaan, ollaan jo melkoisen syvällä suossa. Kukaan ei rakasta tuotetta, joka uskoo tietävänsä paremmin.

Peliteollisuus on osannut tehdä brändejä, joiden symboleita ihmiset ostavat paitoihin painettuna ja pehmoleluiksi muutettuina. Voisiko mediatuote synnyttää samanlaisen tunnesiteen?

 

Raportti:

Maxwell Foxman: ”Play the News”, Tow Center for Digital Journalism at Columbia University

Eliitti pilaa Twitterin?

Tuore tutkimus paikansi (suomalaisesta) Twitteristä eliitin, jopa eliitin eliitin.

Poliitikot ja toimittajat verkostoituvat Twitterissä laajalti keskenään, kertoo tuore tutkimus. Twitteristä on muodostunut uusi foorumi eliittien väliselle kommunikaatiolle. (Markkinointi&Mainonta)

Etenkin poliittiset toimijat hyödyntävät Twitteriä imagonsa parantamiseen. (Yle)

Pakko kysyä, kenelle tämä tuli yllätyksenä?

Newsflash: vallankäyttäjät ja toimittajat pyrkivät verkostoitumaan. Verkostoituminen tarkoittaa kontaktoimista hyödyllisten henkilöiden kanssa. Verkostoituminen Twitterissä ei myöskään onnistu muiden kuin Twitterissä olevien kesken, ja Suomen Twitterissä politiikot sekä media- ja mainosväki ovat vahvasti yliedustettuina.

Newsflash #2: Imagon parantaminen on kiinteä osa poliitikon toimenkuvaa. Tietysti julkisella viestinnällä on aina rooli maineenrakennuksessa, vaikka sellaista pidetäänkin virallisesti vähän epäilyttävänä itsekorostuksena.

Itse tutkimuksesta en löytänyt verkosta toistaiseksi kuin abstraktin, mutta uutisten perusteella päättelisin, että lähtökohtana on ollut ajatus sosiaalisesta mediasta demokratiaa edistävänä voimana.

Twitterin yleistyminen on demokratian kannalta kaksiteräinen miekka, arvioi aiheesta tutkimuksen tehnyt monitieteinen ryhmä. (Helsingin Sanomat)

Tätä ajatuskulkua on vaikea ymmärtää – ainakaan lukematta koko tutkimusta. Tarkoitetaanko tällä, että eliitin keskustelu keskenään julkisesti Twitterissä voi myös – jopa – heikentää demokratiaa? Siis verrattuna mihin? Siihen että eliitin vuorovaikutus jatkuisi entiseen tapaan suljetuissa sisäpiireissä? Itse näen, että mikä tahansa pienikin askel avoimempaan suuntaan on eduksi yhteiskunnalliselle keskustelulle.

Aivan samaan tapaan voitaisiin tulkita vapaa ”perinteisen” tiedonvälityksen olevan demokratian näkökulmasta kaksiteräinen miekka, koska tutkimus toisensa perään on todistanut, että eliittihän siellä telkkarissa ja sanomalehdissä pitkälti rupattelee keskenään (tai toimittajille).

Voi tietysti olla, että tarkoitus on herätellä muistamaan, että Twitterissä viestii edelleen varsin kapea otos suomalaisista. Mutta eikö silloinkin juuri Twitterin yleistyminen olisi eduksi sen demokratisoivalle vaikutukselle?