Näin palaan lomalta niin, etten ole viikossa taas loman tarpeessa (+ todellisuus)

Juteltiin työkavereiden kanssa tänään siitä, miten lomalta palaaminen tavallisesti sujuu – tai miltä se ainakin tuntuu. Klassinen kaava on todistajanlausuntojen mukaan kolmiportainen:

1. Epäusko. Ihanko todella olen tässä taas? Mitä pitikään tehdä? Miksi en saa mitään aikaiseksi. Vaiheen kesto tyypillisesti 1-2 päivää.

2. Kiihdytys. Hyvänen aika, tätä olikin työelämä! Nyt kaasu pohjaan! Mitä kaikkea uutta kivaa tässä vielä keksitäänkin! Vaiheen kesto 1-2 viikkoa.

3. Uppoaminen. Kalenteri tukossa. Sähköposti tukossa. Slack/Teams/jokumuu vilkkuu tauotta. Olinko joskus lomalla? En muista.

Jos olet niin onnekas, että et ole vielä edennyt vaiheeseen kolme, tässä kolmen kohdan ohjelmani, jolla itse yritän välttää päätymästä umpikujaan.

Näin se tehdään

1. Pitkän loman jälkeen pehmeä lasku.

Vakavin virhe lomalta palatessa on aloittaa aamu perkaamalla läpi loman aikana kertyneet sähköpostit ja muut viestit. Voin luvata, että sen tehdessäsi enintään luot itsellesi illuusion ahkeruudesta – ja kiihdytät matkaasi kohti työvuoreen tukehtumista. Itse yritän myös välttää osallistumasta rutiinikokouksiin kahden ensimmäisen työpäivän aikana, samasta syystä. Töihin paluu on vain liian arvokas uuden alun hetki, eikä sitä siksi kannata pilata vanhoilla, huonoilla rutiineilla ja perustauhkalla.

Jos muistan ennakoida, varaan ennen lomaa ekoille työpäiville jotain kivaa ja yk-sin-ker-tais-ta puuhaa, esimerkiksi jotain rutiinihommaa, jota en vallan vihaa. Tämä helpottaa mahdollista töihin tarttumisen vaikeutta. 

Tärkein on kuitenkin tämä: pidän aivan aluksi itseni kanssa suunnittelukokouksen tai parikin, joiden tarkoitus on hahmottaa sitä, mitä ekojen päivien jälkeen olisi tarkoitus saada aikaan (ks. kohta 2 + 3). Tässä ei saa unohtaa kokousviinereitä ja muistiinpanoja, sillä omatoimikokoustaminen voi olla myös mukavaa! 

Lisäksi kontaktoin – mieluiten kasvokkain tai vähintään soittamalla – töissä olevat lähimmät työkaverit. Kontaktin tarkoitus on rupatella mukavia ja kuulla tärkeimmät uutiset. Lounastreffit ovat parhaita! Tiimiläisten kanssa on toki myös tärkeää suunnitella tulevaa, mutta sen aika on vasta henkilökohtaisen suunnittelun jälkeen.

2. Kalenterin (omaehtoinen) täyttäminen. 

Jos et täytä kalenteriasi, se täyttyy pyytämättä. Suunnittelukokouksessa itseni kanssa teen (tai päivitän) listan asioista, jotka on tehtävä päivittäin, viikoittain, kuukausittain. Varaan näille kaikille aikaa kalenteriin. Samalla tarkistan, mitkä kaikki kokoukset toistuvat kalenterissa – ovatko ne tarpeellisia? Jos kokouksiin pitää valmistautua, sille pitää olla kalenterissa aikaa varattuna.

3. Viestinnän pelisäännöt.

Paras tapa luoda itselleen (ja muille) tehokkuuden harhakuva on jatkuva viestintä. Varaan sähköpostille ja muulle viestinnälle kiinteät slotit päivistä ja lupaan taas kerran pitää niistä kiinni.

Vasta tässä vaiheessa on aika käydä läpi loman aikana kertyneet sähköpostit ja vanhat työlistat. Parasta olisi, jos uskallat tuupata kaikki loman aikana kertyneet viestit lukematta roskiin tai vähintään arkistokansioon (lue lisää täältä!). Itse yritän yleensä selvitä kasasta jossain tavoiteajassa eli mahdollisimman nopeasti ja samalla koostan viestien sisällöistä yhden työlistan.

No niin, eikö kuulosta hyvältä? Niin arvelinkin. Oikeasti se ei tietysti sujunut näin, yrityksestä huolimatta, vaan:

Todellisuus

1. Viiden viikon loman jälkeen seuraa kahden päivän kiemurtelu. Vasta kolmantena päivänä aivot alkavat heräillä työelämään. “Ai niin, tämäkin kuului tehtäviini.” Onneksi palasin töihin viikolla, jolla suurin osa väestä oli vielä lomalla. Samasta syystä en todellakaan soittele kenellekään. Yhden kollegan säikäytän puolikuoliaaksi olemalla viikon (kuukauden?) ensimmäinen yhteydenotto. Lounastreffit – no, treffailen enimmäkseen itseäni, se saa riittää.

Toisen päivän iltana pidän itseni kanssa suunnittelukokouksen ja laadin työllä ja tuskalla itselleni lukujärjestyksen seuraavaksi päiväksi. Jos vaikka saisin jo jotain järkevää aikaan.

2. Ai niin, se kalenteri. Aloitusviikkoni on jotakuinkin tyhjä, mutta ensimmäinen yritys kurkistaa tuleviin viikkoihin kaatuu siihen, että siellä on jo yli 20 palaveria per viikko ja perkaaminen tuntuu lähinnä aarniometsän avohakkuutalkoilta. Aikataulutan itselleni kalenterisavotan loppuviikoksi. 

3. En aloita lomalta paluuta siivoamalla sähköpostiani, koska se on jo siivottu. Kuulun siis siihen parjattuun joukkoon ihmisiä, jotka lukevat – ja myös vastaavat – maileihin lomalla. Älä tee kuten minä jne. on yksi elämän tärkeimpiä totuuksia.

Työelämän väärinymmärretyin sana

Tehdään tämä aluksi selväksi: vihaan puhetta leppoistamisesta (downshifting). Itse asiassa vihaan ajatustakin moisesta. Se johtuu ehkä eniten siitä, että olen itse melko kykenemätön minkäänlaiseen leppoisaan oleiluun, joka lienee jonkinlainen sisäänrakennettu välttämättömyys leppoistetussa elämässä. Silti ihan aidosti olen kyllä sitä mieltä, että muut voivat leppoistaa elämäänsä aivan vapaasti. Vihaan kuitenkin leppoistamiskeskustelua siksi, että se perustuu niin täydellisen väärinymmärretylle ajatukselle tämän päivän työelämästä.

Työelämässä puhutaan aivan liian usein tehokkuudesta ilman että oikeasti käydään läpi, mitä se oikeasti tarkoittaa. Niinpä tehokkuudesta on tullut pelote, uhkakuva, miltei kirosana, jonka vilauttaminen palaverissa saa päät kumaraan ja leukapielet kiristymään.

On aika luonnollista, että termi ymmärretään väärin, onhan ”tehojen nostaminen” vaikkapa tehdasympäristössä tarkoittanut ihan konkreettisesti kovemmalla höyryllä puuskuttavaa masiinaa ja tietysti myös kasvavaa polttoaineen tai raaka-aineen kulutusta. Sanaa on aivan varmasti myös käytetty tässä mielessä paljon – yt-neuvotteluissa, tuloksen sukeltaessa tai ihan vain ihmisten typeryyden vuoksi.

Me nyt kuitenkaan emme ole koneita, eikä useimpien työpaikka ole tehdas. 

Tehokkuus työssä tarkoittaa oikeasti ja yksinkertaisesti ainoastaan

  1. Oikeiden asioiden tekemistä
  2. Oikealla hetkellä
  3. Riittävän hyvin
Tehokkuuden lisääminen ei siis tarkoita sitä, että tekisimme jotain enemmän tai nopeammin tai, luoja paratkoon, paremmin kuin ennen. Se tarkoittaa ainoastaan viisaampia valintoja, toimintatapoja tai järjestystä. Joskus se tarkoittaa myös laadusta tinkimistä, mutta ei siksi, että pyrkisimme lisäämään samalla määrää vaan siksi, että usein on aivan turhaa tehdä 10+-suoritus, jos asiakas odottaa tai maksaa 8:n arvosta ja pakahtuu ilosta, kun toimitamme 9:n.
Tehokkuus onkin siis ennen kaikkea oveluutta – kirjaimellisesti sitä, miten viisas pääsee vähemmällä …lopputuloksista tinkimättä. Tätä voi soveltaa aivan yhtä lailla työhön kuin omaan arkeen.
 
Voi olla, että moni leppoistamisesta puhuvakin oikeasti on samoilla jäljillä, eikä kaikille vauhdin keventämisessä ole kyse siitä, että elämästä tiputetaan merkittäviä ja merkityksellisiä asioita, vaan tehdään tilaa niille tinkimällä siitä, mikä on vähemmän tärkeää. Sekin on täysin sallittua, että jollekin on tärkeää saada omaan arkeen enemmän tyhjiä hetkiä tai lokoisaa oleilua. Työelämään leppoistaminen ei kuitenkaan sellaisenaan istu vaan fiksumpaa olisi puhua juuri tehokkuudesta, ilman selittelyä tai puolustuspuheita.

 

Kenelle viestit uudistuksesta? Yrityksen kriittisten hetkien kantajat ja kampittajat

Yhtiö, jossa olen töissä, siirtyy osakekaupan myötä konsernista toiseen. En edes osaa laskea, monesko iso mullistus tämä on työurallani – takana on ainakin toistakymmentä fuusiota/carve-outia, uudelleenorganisoinia ja erilaisiin lopputulemiin päätyneitä yt-kierrosta.

Isot muutokset ovat aina valtava viestinnällinen haaste, eikä todellakaan vain viestinnälle tai hooärrälle, vaan aivan jokaiselle, paitsi jos joku väittää olevansa pelkkä rivityöntekijä ilman tiimiä, esimiehiä tai ulkoisia kumppaneita.

Eri ihmisten reaktiot muutoksiin voi helposti vetäistä nelikenttään, jossa sekä ammatilliset että henkilökohtaiset fiilikset vaihtelevat pakkaselta hellelukemiin. Tämä vaikuttaa muutoshetkellä monen toimintakykyyn, mutta myös tiimien vuorovaikutukseen ja kyvykkyyksiin ja tietysti koko firman elinvoimaan. ”Pelkillä” fiiliksilläkin on iso merkitys.

Muutosajan keskimääräisen ilmapuntarilukeman määrittelee omien kokemusteni mukaan

Kolme tärkeää Teetä

  1. Tyyppi. Sen tyypin ulosanti ja karisma, joka antaa painavimman puheenvuoron ihan ekoilla hetkillä, kun muutoksesta kerrotaan. (Ei ole aina ns. iso pomo, vaan joskus vaikkapa tiiminvetäjä ottaa tämän roolin, hyvässä tai pahassa) Jos ei ole johtajaa tai johtaja on pihalla, miehistö alkaa liikehtiä. Eikä tässä todella tarvita mitään vanhanajan patruunaa – karismaattinen johtohahmo voi aivan hyvin sanoa, että ”en vielä tiedä miten tästä selvitään”, kunhan tekee sen selkä suorana.
  2. Tarina. Perustelu muutokselle: miksi tämä homma tehdään, miten se hyödyttää minua ja meitä. Tarina pitää purskauttaa ilmoille ensimmäisten tuntien aikana ja toistaa neljäsataa kertaa seuraavan puolen vuoden ajan. Ja hei, euroista pitää puhua suoraan.
  3. Teot. Ehkä selviö, mutta esimerkiksi yt-kierroksia käydään välillä myös sillä tyylillä, että julistetaan säästöt ja irtisanotut ja sen jälkeen jätetään jengi etsimään arjen uoma omin päin. Sanomatta selvää, että aika helposti jokaisella on pian oma uomansa eli oma toimenpidesuunnitelmansa. Pläni pitää siis olla, vaikka olis huonokin, eikä se saa jäädä ppt-asteelle.

Ja sitten pitäisi vielä aktiivisesti ja pitkään viestiä muutoksista jengille, joka sirottautuu nelikentälle kuin mustikat laihialaisessa piirakassa, mahdollisimman kauas toisistaan, ja saada heidät vielä innostumaan & marssimaan yhteisrintamana samaan suuntaan (eikä mielellään ulos ovesta).

Virallisen viestinnän, esimiesten ja ihan kollegojen pitäisi kyetä puhuttelemaan tunnereaktioita, joihin lukeutuu esimerkiksi seuraavia:

1. Käytännönläheinen

Sanoo: ”Mitä tapahtuu lounasseteleille? Venyykö tilaamani työpuhelimen toimitus?”

Tekee: Lukee ohjeet. Näkee vaivaa, mutta on myös vaivaksi, koska haluaa vastauksia. On yleensä kiinnostunut enemmän työntekijän kuin yrityksen asioista.

2. Pidäkkeetön

Sanoo: ”Lähetin jo sähköpostia uuden firman xx-vastaavalle ja ehdotin…”

Tekee: Innostuu. Ideoi. Saattaa olla kärsimätön ja sotkea asiat.

3. Vastuunkantaja

Sanoo: ”Pitää varmistaa, että data x palvelussa on saatavilla. Entä onko yhteistyökumppani y informoitu?”

Tekee: On välttämätön työmyyrä uuden rakentamisessa, todellinen yhtiön mies tai nainen. Saattaa kuitenkin varmistella uupumiseen asti.

4. Tuumailija

Sanoo: ”Kattellaan, mitä tästä seuraa. Voitko vielä kerrata mitä viime kuun infossa sanottiin?”

Tekee: Odottelee, on kärsivällinen. Saattaa odottaa, että joku muu hoitaa asiat.

5. Huolestunut

Ei sano yleensä juuri mitään, mutta ajattelee: ”Koska irtisanomiset alkavat? Nyt kai menetän keräämäni ylityövapaat?”

Tekee: Stressaantuu. Saattaa osata tulkita organisaation vaikeitakin tunnetiloja ja tarjota niihin ratkaisuja.

6. Kuopankaivaja

Sanoo: ”Vaikka kukaan ei sitä myönnäkään, oikeasti tässä on takana se, että…”

Tekee: Kampittaa ja kylvää epäluottamusta. Toisaalta osaa löytää kaikkein yllättävimmät näkökulmat, joita muutoksessa pitäisi huomioida.

Oma kokemus tai jonkun blogi voi vahingossa auttaa muutostyössä, mutta pyörä on silti keksimisen sijaan helpompi hakea (kirja)kaupasta. Lue siis esimerkiksi nämä:

  • Paul Gibbons: The Science of Successful Organizational Change
  • Jennifer Ernery: Leading for Organizational Change
  • Panu Luukka: Yrityskulttuuri on kuningas

Luovu tavoitteista jos haluat onnistua

Myyntitavoite, tulostavoite, juoksutavoite, arvosanatavoite. Budjetti, ennuste, kpi-mittari. Tavoitteellisuus on kestotrendi niin vapaa-ajalla kuin työelämässäkin. Yritysarjessa tavoitteiden piirtäminen ja onnistumisen peilaaminen niiden kautta on suorastaan mantra.

Olen itse lähipiirissäni taatusti tunnettu siitä, että olen hyvin tavoiteorientoitunut. Siksi voikin olla outoa, kun sanon, että tavoitteet ovat surkea keino kehittyä tai edistyä yhtään missään. Näin siis siitä huolimatta, että juhlin vähän väliä äänekkäästi erilaisia saavutettuja tavoitteitani. Näin siitäkin huolimatta, että aivan takuulla olen aloittanut vähintään puolet puheenvuoroista työelämässä puhumalla yhteisistä tavoitteista.

Tässä kaikessa itsenikin nostamassa tavoitekeskeisyydessä vähemmälle huomiolle jää aina se, että kaikki tavoitteet eivät toteudu, vaikka ne olisi miten huolellisesti määritelty ja niiden edistymistä seurattu.

Tästä onkin kyse. Tavoitteen asettaminen itsessään ei vie ketään metriäkään lähemmäs sen toteutumista. Häviäjillä ja voittajilla on ihan samat tavoitteet – päästä maaliin, voittaa mitali, ylittää ennuste. Jos pelkkä tavoite olisi tie onneen, pääsisimme kovin helpolla.

Väitän myös, että tavoitteiden miettimiseen käytetty aika on usein silkkaa ajanhukkaa, joka on pois siitä, mitä oikeasti pitäisi tehdä. Siispä työnnetään tavoitteet roskiin ja keskitytään menetelmiin ja toimintaan. Mitä asioita pitäisi muuttaa, että syntyisi edistymistä? Mitä pieniä askeleita pitäisi tänään ottaa ja miten, jotta tulos olisi huomenna vähän parempi kuin eilen?

Tätä ajatusmallia voi vallan hyvin verrata matkustamiseen. Emme pääse Pariisiin vain toteamalla, että tavoitteena on Pariisi. Kohteen määrittely ei itse asiassa ole vielä tehnyt yhtään mitään, vaikka olisimme palaveeranneet sen valinnasta miten pitkään ja huolellisesti. Varsinainen työ – se mihin pitäisi käyttää aikaa – on miettiä reittiä, kulkuvälineitä ja matkan eri vaiheita. Ja maaliin päästään vain lähtemällä liikkeelle. Pari askelta vikasuuntaankin on yleensä paljon lähempänä tavoitetta kuin pelkkä kohteesta haaveilu. Pariisi ei ole tavoite vaan matka.

Matkustusta lukuun ottamatta useimmiten voisi jättää jopa koko tavoitellun lopputuloksen kirjaamatta. Jos et tavoittele MM-kisatuloksen alittamista, miksi kohdistaa katse johonkin keinotekoisesti arvaamalla syntyvään myynti- tai numerotavoitteeseen? Lopullisella tavoitteella ei ole mitään väliä, jos fokus siirretään jatkuvaan kehittymiseen, siihen että olisimme joka päivä vähän parempia.

Tavoitteiden pohtimiseen ja asettamiseen käytetään erityisesti työpaikoilla usein jopa kohtuuttomasti aikaa. Samalla unohtuu, että tavoitteiden asettaminen ilman perinpohjaista menetelmäpohdintaa ja käytännön toimia voi olla paitsi turhaa, myös suorastaan haitallista.

Tavoite voi johtaa huonoihin työtapoihin. Esimerkiksi kova myyntitavoite voi kannustaa myyntipuheisiin tai sopimuksiin, jotka pitkällä tähtäimellä syövät liiketoimintaa. Tavoite voi johtaa myös suoranaiseen huijamiseen – tai vastaavasti toivottomuuteen, jos maali siintää liian kaukana.

Saavutettu tavoite voi suorastaan pysäyttää vauhdin. Jokainen lienee kokenut sen tunteen, kun tärkeä tentti on suoritettu – eipä tule mieleen hetkeen palata kirjojen pariin, koska viime hetkeen ajoitettu tavoitteen metsästys on syönyt energiat. Oppimisen kannalta tehokkainta olisi pitää yllä jatkuvan kipuamisen toimintamallia, eikä yrittää suorittaa pikapyrähdyksillä.

Tavoite voi myös olla aivan vääränlainen. Itselläni oli pitkään kilometreihin perustuvia juoksutavoitteita. Jatkuvan kehittymisen idealla tavoitteet kasvoivat juostessa. Vähän yksipuolisilla liikuntamieltymyksilläni päädyinkin sitten sitkeään urheiluvammojen kierteeseen. Lopulta tajusin – ja tässä meni monta vuotta – että en edes halua kehittyä ultrajuoksijaksi vaan haluan juoksemalla ylläpitää hyvää peruskuntoa. Vaihdoin juoksutavoitteen matkasta (montako kilometriä) lukumäärään (montako lenkkiä) ja pääsin aika nopeasti eroon rasitusvammakierteestä. Lopulta seurasi vielä todellinen yllätys: kun en enää yrittänyt puskea pitkiä lenkkejä vaan lisäsin niiden määrää, myös kilometrien kokonaismäärä alkoi taas nousta. Ilman vammoja! Olin tähdännyt vuosikaudet väärään maaliin ja vieläpä väärillä menetelmillä.

Itselläni on työn ja vapaa-ajan yhteenlaskien vähintään 30 erilaista tavoitetta loppuvuodelle. En aio näistä edelleenkään luopua, mutta aion kyllä kiinnittää entistä enemmän huomiota siihen, kuinka paljon käytän aikaa tavoitteen ja toimenpiteiden miettimiseen, itse tekemisestä puhumattakaan. Tavoitteen asettamisen pitäisi syntyä suunnilleen minuutissa, menetelmiin voisi käyttää paljon enemmän. Ja kumpikaan näistä ei ole vielä yhtään askelta eteenpäin – tulos syntyy vasta kun teen tänään jotain paremmin kuin eilen.

Palkitseminen on tuhoisaa työssä ja lastenkasvatuksessa – pikalue 8 työelämäkirjaa 4 minuutissa

Luen enimmäkseen kaunokirjallisuutta, mutta nyt olen puskenut menemään liudan työelämäkirjoja. Tässä tiiviit opit napattavaksi, onhan tehokkuus päivän sana.

1. Daniel H. Pink: Drive: the Surprising Truth About What Motivates Us

Daniel H. Pink: Drive: the Surprising Truth About What Motivates Us
Oppi: Palkitseminen ei ole vain tehotonta vaan suorastaan haitallista. Motivaatiota ruokkivat autonomia, huippusuoritukset sekä työn merkityksellisyys.

2. Alf Rehn: Johtajuuden ristiriidat: Miksi johtaja aina epäonnistuu ja miksei se ole ongelma

Alf Rehn: Johtajuuden ristiriidat: Miksi johtaja aina epäonnistuu ja miksei se ole ongelma
Oppi: Pomon ei tarvitse olla mestari kaikessa, eikä kukaan siihen kykenekään. Valitse oma (yksi) asiasi, johon fokus. Johdonmukaisuus ja pitkäjänteisyys riittävät pitkälle.

3. Matti Alahuhta: Johtajuus. kirkas suunta ja ihmisten voima

Matti Alahuhta: Johtajuus. kirkas suunta ja ihmisten voima
Oppi: Alamäki tai murros on aina mahdollisuus, hyödynnä se esim. kilpailijoiden rökittämiseen. Organisaation tulevaisuususko rakennetaan puhumalla (mutta ei katteettomalla positiivisuudella) – muista toisto.

4. Sari Torkkola: Lean asiantuntijatyön johtamisessa

Sari Torkkola: Lean asiantuntijatyön johtamisessa
Oppi: Rajoita keskeneräisen työn määrää. Valtaosa sählingistä ja hukasta on tiimien tai organisaation osien välissä, ei sisällä.

5. Sampo Sammalisto: Viisas pääsee vähemmällä – 52 niksiä onnellisempaan ja tehokkaampaan elämään

Sampo Sammalisto: Viisas pääsee vähemmällä – 52 niksiä onnellisempaan ja tehokkaampaan elämään
Oppi: Hyödynnä surutta tuntemiasi guruja ja kysy esimerkiksi, mitä lukevat, mistä oppivat. Opettele tekemään parempia esityksiä. Tee henkilökohtainen vuosibudjetti. (Ja itselleni: Olisin voinut kirjoittaa tämän kirjan itsekin, osaan siis jo vaikka mitä.)

6. Timothy Ferriss: 4 tunnin työviikko

Timothy Ferriss: 4 tunnin työviikko
Oppi: Suurin osa tehdystä työstä on hyödytöntä puuhastelua. Aikaa tuhlaantuu juuri niin paljon kuin sitä on käytettävissä. Näistä raivaamalla aikaa on melkein rajattomasti. (Pareton & Parkinsonin lait)

7. Shawn Achor: The Happinessa Advantage: The Seven Principles of Positive Psychology That Fuel Success and Performance at Work.

Shawn Achor: The Happinessa Advantage: The Seven Principles of Positive Psychology That Fuel Success and Performance at Work.
Oppi: Menestys ei välttämättä lisää onnellisuutta, mutta onnellisuus lisää menestystä lähes kaikissa tapauksissa.

8. Ilona Hiila: Tiimiäly: opas muuttuvaan työelämään

Ilona Hiila: Tiimiäly: opas muuttuvaan työelämään
Oppi: Älä lue bisneskirjoja (vaan keskity kaunokirjallisuuteen!) tai jos väkisin haluat lukea, valitse tarkkaan. Tämän voit jättää väliin.

Kukaan ei huomaisi, jos työaika lyhenisi

Nelipäiväinen työviikko nousi jälleen kerran vahvasti uutisagendalle. Kiistely lyhyemmän työajan järkevyydestä ei vain valitettavasti ole edennyt mihinkään järkevään suuntaan edeltävien kymmenen vuoden (vai 50 vuoden?) aikana, samat väsyneet argumentit toistuvat puolin ja toisin.

Jotta saisimme tulosta aikaan, ehdotan erityisesti erilaista asiantuntijatyötä teettäville työnantajille haastekampanjaa, jossa kuuden tunnin työviikkoa testataan käytännössä. Osa työntekijöistä velvoitetaan (tai luvitetaan) määräajaksi tekemään kuusituntista työpäivää tai nelipäiväistä työviikkoa. Työtehtävät ja tavoitteet eivät muutu. Pomot / johto eivät saa tietää, ketkä ovat kokeilussa mukana, ketkä normaalityöajalla, eivätkä tietysti voi kytätä kenenkään työaikaa. Kokeilun lopussa johto yrittää työn tulosten perusteella erottaa kokeilijat verrokeistaan.

Väitän, että erottaminen on mahdotonta.

Ydinkysymys kuuluu, voiko samat työtehtävät tehdä lyhyemmässä työajassa? Luultavasti ei voi, mutta samat työtehtävät voi monessa – jopa useimmissa? – tapauksessa tehdä järkevämmin lyhyemmässä ajassa. Ei huonommin, ei hikisemmin, vaan ehdottomasti järkevämmin. Todennäköisesti järkevämpi tarkoittaa monesti sitäkin, että osa tehtävistä jätetään kokonaan tekemättä – ja vielä niin, että tulokset eivät muutu mihinkään ja työntekijä on tasan yhtä kuormitettu tai kuormittamaton kuin ennenkin.

Parkinsonin laki: Työ täyttää sille varatun ajan.

Eikö muka pidä paikkansa? Aivan varmasti pitää ja sen todistamiseen löytyy luultavasti jokaisen elämästä omakohtaisia kokemuksia, jos vain viitsii etsiä. Kerron pari omistani:

  • Kun saimme yhden lapsen, olin aivan ylikuormitettu. Miten ikinä pystyisin huolehtimaan useammasta? Nyt lapsia on kolme. Ihan hyvävointisia ovat, ja minäkin. Olen kuullut kerrottavan, että maailmassa on mielenterveydeltään vakaita perheitä, joissa on vielä tätäkin enemmän jälkikasvua. Jostain se aika lapsista huolehtimiseen tuntuu löytyvän.
  • Jokaisella kesä-, vanhempain- ja opintovapaallani muistan ihmetelleeni, miten ihmeessä ehdin koskaan käydä töissä, kun päivät täyttyivät ääriään myöten erilaisista välttämättömistä kodin-, perheen- ja itsehoidollisista toimenpiteistä (tai jopa opiskelusta). Nyt olen kolmen lapsen äiti, teen usein 50 tuntista työviikkoa, liikun aktiivisesti ja joskus onnistun tapaamaan myös ystäviä. Lapsetkin ovat, noh, edelleen hyvävointisia. Ja minäkin olen. Ihme on tapahtunut!
  • Kun opiskelin ja kävin töissä, gradun tekeminen ei tuntunut mahdolliselta. En vain kyennyt venyttämään päiviini ajattelemiseen ja lukemiseen tarvittavia tunteja. Vuosia myöhemmin tein gradun kolmen lapsen työssäkäyvänä äitinä ja pistin ohessa vielä pystyyn pienimuotoista sivuyritystä. Graduseminaaritkin kävin toisella paikkakunnalla, kuin ohimennen.
  • Ja vielä: muutamia vuosia sitten surin kovasti, kun en enää ehtinyt lukea kirjoja. Päätin muuttaa asian ja nyt luen kaunokirjallisuutta 150 kirjan vuositahdilla. Mistä aika tähän tuli? En todella tiedä. Jotenkin oli sittenkin mahdollista tehdä samassa ajassa enemmän. Vuorokausi kun käsittääkseni edelleen on 24-tuntinen.

Jos tuo kaikki edellä kerrottu ajan venyminen on mahdollista vapaa-ajalla, miten ihmeessä se ei pätisi työelämään? Ainakaan ei kannata kokeilematta tuomita.