Omien kokemusteni mukaan yt- eli nykykielellä muutosneuvotteluiden vakiokaava menee näin: kuuden viikon raastavaa epätietoisuutta seuraa tuomiopäivä, jonka aikana irtisanotut keräävät tavaransa ja livahtavat nöyryytettyinä ovesta ulos. Organisaatio, saati kukaan tekijöistä, ei voi oikein valmistautua muutoksiin, puhumattakaan siitä, että itse lähtö olisi millään tavalla suoraselkäinen tai tyylikäs. Joskus lähtijöiden nimiä ei edes virallisesti kerrota kenellekään, vaan muu jengi päättelee lopputuloksen jälkikäteen tyhjstä pöydistä ja huhupuheista.

Jos jotain uraltani kadun, niin sitä, etten koskaan ymmärtänyt enkä osannut muuttaa tätä julmaa toimintatapaa (jota toki jollain yt:n pykälillä yms. perustellaan). Kollegoiden järjestämät epäviralliset lähtöseremoniat eivät mitenkään paikkaa sitä, jos työnantaja ei edes yritä kohdella lähtijöitä kunnioittavasti.

Irtisanomistilanne on tietysti se ikävin tapa lähteä työpaikasta, ja se herättää lähtijöissä aivan taatusti esimerkiksi katkeruuden tunteita − silloin ei ehkä paljon kiinnostakaan, jos työnantaja tarjoaa läksiäisjuhlaa tai -lahjaa irtisanomispaperin oheen. Olen silti sitä mieltä, että myös nämä lähdöt olisi mahdollista hoitaa niin, että lähtijä saisi kiitoksensa ja työyhteisö hyvästinsä. Ehkä jossain tämä on osattu hoitaa fiksusti?

Aina ei tarvita edes irtisanomista huonoon lähtöön. Olen nähnyt, kuinka esihenkilö aloittaa lähtijän vähättelyn jo ennen kuin ovi on käynyt ja senkin, kuinka tietovuotojen pelossa lähtijä saatellaan välittömästi pihalle ikään kuin solidaarisuus ja sitoutuminen lorahtaisi ihmisestä lattialle juuri siinä irtisanoutumisen hetkellä.

Lähtötilanne kertoo jäljelle jääville, kuinka heitä arvostetaan

Työntekijän lähtö, oli syy mikä hyvänsä, on organisaation tärkein testi. Siinä tilanteessa todella todistetaan, minkälainen on yrityksen ja sen esihenkilöiden ammatillinen itsetunto ja resilienssi. Huonosti hoidettu lähtötilanne kertoo siitä, että organisaatio tai sen tyypit eivät ole kyenneet varautumaan muutoksiin eivätkä myöskään aidosti tue joukkueensa jäsenten ammatillista kasvua.

Lähtötilanne on ennen kaikkea viesti jäljelle jäävälle porukalle. Lähtijän kohtelu kertoo aina sen, mitä heistä(kin) ajatellaan. Jos lähtöön suhtaudutaan panikoiden ja huolta korostaen − “miten ihmeessä nämä hommat hoidetaan” − jokainen työntekijä saa huolitartunnan. Olemmeko noin ohuiden lankojen varassa? Voinko edes sairastua, jos aiheutan muille tällaista kuormaa? Jos taas lähtöön suhtaudutaan loukkaantuen tai suorastaan aggressiolla − “kehtaatkin, kun olemme sulle kaiken opettaneet” −, tämä viestii muille, että omista urahaaveista ei kannata avoimesti puhua.

Jokaisen lähdön pitäisi olla juhla. Tuttava kertoi esihenkilöstä, joka kannusti jokaista lähtijää, “koska kun joskus palaat takaisin, tuot meille tärkeää kokemusta”. Itse olen aina esihenkilönä yrittänyt ajatella, että lähtijä tekee tiimiin tilaa uusille ajatuksille ja mielenkiintoisille tyypeille. 

Ennen kaikkea lähtöjuhla on osoitus arvostuksesta. Seinän viertä ulos hiipivä irtisanottu saa ja antaa viestin siitä, että eipä se ura kummoisenkaan kiitoksen väärti ollut alkujaankaan. Juhlajuomaa siemaileva ja puhetta kuunteleva lähtijä taas saa tietää, että sai sentään jotain aikaan. Lisäksi jokainen kollega saa surra muutoksen surut, ja samalla saa itse viestin, että työ on vain työ, ei mikään velvollisuuspallo jalkaan kettingillä kiinnitettynä.

“Onnea uuteen”, vaikka ei tippaakaan hymyilyttäisi

Olen ollut esihenkilönä nykyisessä työpaikassani nyt 2,5 vuotta. Tänä aikana olemme saatelleet uusiin seikkailuihin 9 työntekijää − se on 30 hengen porukassa melkoinen määrä. On ihan rehellistä myöntää, että koville on ottanut, ja useamman kerran se “onnea uuteen” on tullut puserrettua varsin kireän hymyn kera. 

Jokainen lähtö tarkoittaa aina tiimille hetkellistä lisätyökuormaa vähintään rekrytoinnista, usein myös erilaisista tilapäisjärjestelyistä. Huoltakin riittää, etenkin jos lähtijä vie mennessään vaikkapa 20 vuotta kokemusta, kuten meillä useamman kerran, tai tahattomasti aiheuttaa seuraavankin lähdön. Lisäksi tulee myös muita ikäviä fiiliksiä: mitä teemme väärin, kun nämä tyypit haluavat lähteä? Jossain vaiheessa taisin kieltää lähdöt kokonaan − huumorilla toki. 

Lopputulos on kuitenkin ollut joka kerta lopulta selkeä kriisin kautta voittoon -kokemus. Uusi tyyppi tuo tiimiin ihan aina piristystä, vauhtia, uutta tietoa ja haastajankin. Joka kerran tiimi myös silminnähden vahvistuu: tästäkin selvittiin. Eikä sekään varmasti ole ollut pelkästään huono asia, että tiimillä on ollut nämäkin yhdeksän syytä nostaa porukalla maljoja.

Omat läksiäiseni tulivat kotiportaille, koska korona esti jälleen kerran livekohtaamiset. Etäisyydet eivät silti estäneet kunnon hyvästejä ja liikutuksen kyyneliä.