Kasvoin museossa. Näin tapahtui kirjaimellisemmin kuin useimmilla, sillä Turun taidemuseo todella oli lapsuuden varhaisvuodet kotini. Kahden kuvataiteilijan lapsena ja myöhemmin taiteilijataloyhtiön asukkaana  kasvoin aikuisuuteen muutenkin taiteen melko kauttaaltaan ympäröimänä.

Siksi onkin vähän outoa tiedostaa ja tunnustaa, että en edes muista, koska olisin käynyt museossa omaehtoisesti. Olen kyllä mennyt kavereiden pyynnöstä joillekin ryhmäkäynneille tai näyttelyihin, osallistunut kutsuttuna lukuisiin avajaisiin ja joskus päätynyt museoon oheistapahtuman saattelemana. Mutta että päättäisin käydä katsomassa kiinnostavan näyttelyn “muuten vain” – no, ei ole tapahtunut. Ehkä koskaan näin aikuisiällä?

Samaan aikaan koen, että taustani vuoksi minulla on keskimääräistä rennompi suhtautuminen taiteeseen ja erityisesti kuvataiteeseen. En ole koskaan miettinyt, “ymmärränkö” jotain teosta – nehän on katsojille tehty eikä niitä voi ymmärtää “väärin”, vaikka tulkinta olisikin subjektiivinen (mitä muuta se voisi olla?). 

Sattuneesta syystä en myöskään glorifioi taiteen tekemistä, vaikka itselleni kuvataide ei koskaan olekaan ollut omaksi kokemani ilmaisumuoto. Ihailen toki osaajia ja vaikuttavaa ilmaisua, mutta en kai ihan sillä samalla etäisellä hämmästelevällä otteella kuin ainakin osa muusta maailmasta tuntuu taidetta katselevan. Taide on luova ammatti, paino sillä ammatillisuudella, ei mikään taivaasta laskeutunut jumalallinen lahja. 

Miksi sitten en tutustu taiteeseen enkä käy museoissa?

Leikkimielisesti olen aina sanonut, että kärsin lapsuudessa nautitusta yliannostuksesta, mutta eipä sekään ole totta. Voi olla että kävimme museoissa myös lomareissuilla ja voipi olla, että taiteen arkisuus on vähän latistanut sen hohdokkuutta, mutta oikeasti koen saaneeni lapsuuden kokemuksista ainoastaan paremmat valmiudet tutustua taiteeseen ja museoihin. 

Ostin äsken Museokortin ja ajattelin, että tänä vuonna teen ihmiskokeen ja selvitän, miksi en ole hyvästä kasvualustasta ja sopivista lannoitteista huolimatta museoihminen. Tai ehkä minusta tulee sellainen? Museokortti tarjoaa paljon muutakin kuin kuvataidetta, ja tarkoitus olisikin kokeilla museohommia laidasta laitaan.

Kokoan tähän museokäyntini ja satunnaisia niiden herättämiä ajatuksia. Tämä ei ole mikään taidekritiikin tai museoarvioiden kokoelma, vaan lähinnä museopäiväkirja. Yritän tunnustaa rehellisesti senkin, jos projekti hyytyy kesken kaiken.

Kokemuksia museokortista – missä kävin?

8.1. Porin taidemuseo 

Osumme vahingossa sellaiselle päivälle, että taidemuseo on viimeistä päivää auki ennen vähintään vuoden kestävää peruskorjausta, mikä tuuri! Emme ole ihan viimeiset kävijät, mutta ei taida paljon puuttua. Vajiko Chachkhianin The New Year on ihan pysäyttävä, mutta vielä pysähdyttävämpää on havainnoida lastani, joka on museosta aivan tohkeissaan. Olenko oman laiskuuteni vuoksi vienyt lapsiltakin nämä kivat kokemukset?

15.1. Satakunnan museo

En ole historiaihmisiä, mutta onhan tämä nyt älyttömän kiinnostavaa. Elon merkkejä -perusnäyttelyn olen avajaisissa aikanaan nähnyt, mutta Sota Porissa on ihan uutta. Nyt olen liikkeellä lapsen kanssa kaksin ja lopulta kierrämme kaikki paikat hartaudella kahteen kertaan. Muhkea masaliisaviipalekin tulee nautittua lopuksi.

22.1. Rosenlew-museo

Nyt ollaan epämukavuusalueella: historiaa ja vielä teollista historiaa. Yllättäen täältä löytyy muutakin kuin selluloosaa ja vanhoja laivoja – kodinkoneet, tehtaan urheiluseura, vanhat mainokset ja muovikassit …paljon jännää tutkittavaa. Mukanani on kaksi koululaista, jotka käyvät reippaasti kassalta kyselemässä, olisko lapsille mahdollisesti jotain tehtäviä. Ja kun suunnistustehtävä löytyy, poikia ei meinaa saada museosta enää ulos.