Luovu tavoitteista jos haluat onnistua

Myyntitavoite, tulostavoite, juoksutavoite, arvosanatavoite. Budjetti, ennuste, kpi-mittari. Tavoitteellisuus on kestotrendi niin vapaa-ajalla kuin työelämässäkin. Yritysarjessa tavoitteiden piirtäminen ja onnistumisen peilaaminen niiden kautta on suorastaan mantra.

Olen itse lähipiirissäni taatusti tunnettu siitä, että olen hyvin tavoiteorientoitunut. Siksi voikin olla outoa, kun sanon, että tavoitteet ovat surkea keino kehittyä tai edistyä yhtään missään. Näin siis siitä huolimatta, että juhlin vähän väliä äänekkäästi erilaisia saavutettuja tavoitteitani. Näin siitäkin huolimatta, että aivan takuulla olen aloittanut vähintään puolet puheenvuoroista työelämässä puhumalla yhteisistä tavoitteista.

Tässä kaikessa itsenikin nostamassa tavoitekeskeisyydessä vähemmälle huomiolle jää aina se, että kaikki tavoitteet eivät toteudu, vaikka ne olisi miten huolellisesti määritelty ja niiden edistymistä seurattu.

Tästä onkin kyse. Tavoitteen asettaminen itsessään ei vie ketään metriäkään lähemmäs sen toteutumista. Häviäjillä ja voittajilla on ihan samat tavoitteet – päästä maaliin, voittaa mitali, ylittää ennuste. Jos pelkkä tavoite olisi tie onneen, pääsisimme kovin helpolla.

Väitän myös, että tavoitteiden miettimiseen käytetty aika on usein silkkaa ajanhukkaa, joka on pois siitä, mitä oikeasti pitäisi tehdä. Siispä työnnetään tavoitteet roskiin ja keskitytään menetelmiin ja toimintaan. Mitä asioita pitäisi muuttaa, että syntyisi edistymistä? Mitä pieniä askeleita pitäisi tänään ottaa ja miten, jotta tulos olisi huomenna vähän parempi kuin eilen?

Tätä ajatusmallia voi vallan hyvin verrata matkustamiseen. Emme pääse Pariisiin vain toteamalla, että tavoitteena on Pariisi. Kohteen määrittely ei itse asiassa ole vielä tehnyt yhtään mitään, vaikka olisimme palaveeranneet sen valinnasta miten pitkään ja huolellisesti. Varsinainen työ – se mihin pitäisi käyttää aikaa – on miettiä reittiä, kulkuvälineitä ja matkan eri vaiheita. Ja maaliin päästään vain lähtemällä liikkeelle. Pari askelta vikasuuntaankin on yleensä paljon lähempänä tavoitetta kuin pelkkä kohteesta haaveilu. Pariisi ei ole tavoite vaan matka.

Matkustusta lukuun ottamatta useimmiten voisi jättää jopa koko tavoitellun lopputuloksen kirjaamatta. Jos et tavoittele MM-kisatuloksen alittamista, miksi kohdistaa katse johonkin keinotekoisesti arvaamalla syntyvään myynti- tai numerotavoitteeseen? Lopullisella tavoitteella ei ole mitään väliä, jos fokus siirretään jatkuvaan kehittymiseen, siihen että olisimme joka päivä vähän parempia.

Tavoitteiden pohtimiseen ja asettamiseen käytetään erityisesti työpaikoilla usein jopa kohtuuttomasti aikaa. Samalla unohtuu, että tavoitteiden asettaminen ilman perinpohjaista menetelmäpohdintaa ja käytännön toimia voi olla paitsi turhaa, myös suorastaan haitallista.

Tavoite voi johtaa huonoihin työtapoihin. Esimerkiksi kova myyntitavoite voi kannustaa myyntipuheisiin tai sopimuksiin, jotka pitkällä tähtäimellä syövät liiketoimintaa. Tavoite voi johtaa myös suoranaiseen huijamiseen – tai vastaavasti toivottomuuteen, jos maali siintää liian kaukana.

Saavutettu tavoite voi suorastaan pysäyttää vauhdin. Jokainen lienee kokenut sen tunteen, kun tärkeä tentti on suoritettu – eipä tule mieleen hetkeen palata kirjojen pariin, koska viime hetkeen ajoitettu tavoitteen metsästys on syönyt energiat. Oppimisen kannalta tehokkainta olisi pitää yllä jatkuvan kipuamisen toimintamallia, eikä yrittää suorittaa pikapyrähdyksillä.

Tavoite voi myös olla aivan vääränlainen. Itselläni oli pitkään kilometreihin perustuvia juoksutavoitteita. Jatkuvan kehittymisen idealla tavoitteet kasvoivat juostessa. Vähän yksipuolisilla liikuntamieltymyksilläni päädyinkin sitten sitkeään urheiluvammojen kierteeseen. Lopulta tajusin – ja tässä meni monta vuotta – että en edes halua kehittyä ultrajuoksijaksi vaan haluan juoksemalla ylläpitää hyvää peruskuntoa. Vaihdoin juoksutavoitteen matkasta (montako kilometriä) lukumäärään (montako lenkkiä) ja pääsin aika nopeasti eroon rasitusvammakierteestä. Lopulta seurasi vielä todellinen yllätys: kun en enää yrittänyt puskea pitkiä lenkkejä vaan lisäsin niiden määrää, myös kilometrien kokonaismäärä alkoi taas nousta. Ilman vammoja! Olin tähdännyt vuosikaudet väärään maaliin ja vieläpä väärillä menetelmillä.

Itselläni on työn ja vapaa-ajan yhteenlaskien vähintään 30 erilaista tavoitetta loppuvuodelle. En aio näistä edelleenkään luopua, mutta aion kyllä kiinnittää entistä enemmän huomiota siihen, kuinka paljon käytän aikaa tavoitteen ja toimenpiteiden miettimiseen, itse tekemisestä puhumattakaan. Tavoitteen asettamisen pitäisi syntyä suunnilleen minuutissa, menetelmiin voisi käyttää paljon enemmän. Ja kumpikaan näistä ei ole vielä yhtään askelta eteenpäin – tulos syntyy vasta kun teen tänään jotain paremmin kuin eilen.

Eroon lohtuostoista ja hamstraamisesta – #ostolakko2019

Eroon lohtuostoista ja hamstraamisesta – #ostolakko2019

Tein tälle vuodelle uudenvuodenlupauksen ostamattomuudesta. Toisin kuin aiemmat (lukemattomat) lupaukseni, tämä on herättänyt lähipiirissä tosi paljon kysymyksiä ja mahtavia keskusteluja. Omakin pää surisee aiheeseen liittyen, joten yritän jonkinlaista seurantaa. Instapostaukset tuskin riittävät, sanottavaa on aika lailla. (Ja täällä näyttää olevan tilaa, edellinen päivitys 3,5 vuotta sitten…)

Miksi (hitossa)?

On niin kovin keski-ikäistä ja keskiluokkaista saada ilmastomyönteinen ja kulutuskriittinen herätys ja vielä meuhkata siitä äänekkäästi siellä täällä sosiaalisessa mediassa. Satunnaisesti huomaan pitäväni kaiken maailman konmari- ja ekoinnostuksia pipertelynä, jonka tavoitteena on ostaa itselle puhdas omatunto. Että on tekopyhää teeskennellä tekevänsä asioita oikein, kun istuu tavarakasan päällä ja kuluttaa enemmän kuin melkein kukaan melkein missään maailman kolkassa.

Yritän kuitenkin olla kyynistymättä, sillä perusteet ostolakolle ovat kuitenkin ihan todellisia. Ihan oikeasti uskon, että valinnoillamme on väliä. Ihan oikeasti olen sitä mieltä, että muutoksia pitää tehdä – myös niitä pieniä.

Henkilökohtaisesti ahdistaa vietävästi, kun pitää koko ajan ostaa. Ahdistaa, kun huomaan ostavani jotain piristääkseni itseäni (tai muita). Ahdistaa, kun huomaan olevani kuin mikäkin pula-ajan mummu, jolla pitää olla aina kolme pakettia kahvia varalla, ettei vaan pääse loppumaan. Ja kun ahdistaa, pitää voida tehdä asialle jotain.

Tiedostan kovin kirkkaasti, että on etuoikeutettua päästä valitsemaan, kulutanko vai enkö. Tiedostan senkin, että yksittäiset jätin-ostamatta-halvan-puseron-uhraukset ovat aika pieni rikka maailman tuhoon johtavassa valintojen vyöryssä. Että sitten kuitenkin oleellisempaa olis miettiä sähkönkulutusta, asumismuotoa ja matkustamista… Toisaalta ei suinkaan ole tarkoitus hankkia itselle sädekehää yksittäisellä lakkoprojektilla, vaan tarkoitus on oppia ajattelemaan toisenkin kerran, niin kaupassa kuin elämässä yleisemminkin. Samalla voi tehdä myös niitä isompia valintoja, eiväthän nämä toisiaan ulos sulje.

Ilahduttavaa on sekin, että tästä ”meuhkaaminen” on nyt jo herättänyt muissa vastakaikua ja jopa vastaavantyyppistä innostusta. Lakkomarssille siis!

Mistä luovun?

En osta itselleni mitään koko vuoden aikana. Ja kun kuitenkin ostan jotain, julkaisen kaiken minkä ostan. Tämä toivottavasti johtaa siihen, että ostan sellaista, joka on välttämätöntä ja joka tuotteena täyttää edes jonkinlaiset kestävien valintojen kriteerit.

Mitä tarkoittaa ”itselleni”? Ostolakko koskee kaikkea aineellista, jonka vain minä tarvitsen. Se ei siis koske hankintoja lapsille eikä perheen yhteiskäyttöisiä kulutustuotteita, kuten pyykinpesuainetta tai hammastahnaa. Sisäinen lakkovahti valvoo kuitenkin mm. sisustushankintoja eli ”perheelle” ostettavien asioiden pitää olla sellaisia, jotka joku muukin perheenjäsen voisi älytä tarvita. Koska perheessä on kolme poikaa ja aviomies, tämä tuskin pitää sisällään uusia käsipyyhkeitä tai huonekasveja… Myös kirpputorihankinnat ovat kiellettyjä. Luvallista on siis ostaa omaan käyttöön vain ruokaa, juomaa ja palveluita.

Mitä tarkoittaa kestävä valinta? Itselleni se tarkoittaa hankintoja, jotka ovat mahdollisimman ekologisia, mielellään vegaanisia, vähän pakattuja ja reilusti tuotettuja. Tuotteen pitää olla välttämätön ja kestää käytössä mahdollisimman pitkään. Lähituotannollakin on pieni painoarvo, mutta minulle se syntyy kuljetuskustannuksista, ei niinkään siitä että haluaisin tukea työllisyyttä enemmän paikassa x kuin paikassa y tai uskoisin, että kotimaisuus jotenkin automaattisesti tarkoittaa parempaa laatua. En ole valmis menemään valintojeni vuoksi äärimmäisyyksiin – en siis tule kehräämään omia villapaitojani – enkä käyttämään kohtuuttomasti rahaa. Tarkoitus olisi kuitenkin kyetä luopumaan monestakin tuotteesta kokonaan, kun nyt kotoa löytyvät loppuvat tai kuluvat loppuun.

Miksi ihmisellä on neljä deodoranttia? No siksi, että on varsin todennäköistä, että kaikki deodoranttitehtaat menevät yhtä aikaa konkurssiin.

Miksi ihmisellä on neljä deodoranttia? No siksi, että on varsin todennäköistä, että kaikki deodoranttitehtaat menevät yhtä aikaa konkurssiin.