Kun väitöstyöni innoittajaa kysytään, kerron aina saman tarinan.

Ensin oli se yksi päivä töissä. Työskentelin tuohon aikaan roolissa, jossa olin esihenkilönä lukuisille päätoimittajille, joten kävin päivittäin useita keskusteluja eri toimitusten tavoitteista, onnistumisista ja haastavista tilanteista. Sinä päivänä eräs päätoimittajista halusi sparrailla uutisaiheesta, joka tuli ehkä tavallistakin voimakkaammin iholle. Yhteen median ilmestymisalueen kouluista liittyi uutisoitavaa, joka kuohutti voimakkaasti paikkakunnalla mutta jonka penkomiseen koulussa ei suhtauduttu pelkästään myötämielisesti. Päätoimittaja pyöritteli kanssani fiksuja tapoja edistää uutistyötä vastahangasta huolimatta mutta myös sitä, kuka ja miten uutisointia voisi ylipäänsä hoitaa, sillä koko toimituksen jälkikasvu kävi samaista koulua. Käsissä oli siis uutisaihe, joka oli tärkeä ja veti uusia tilauksia saitilla kuin hillo kärpäsiä, mutta jonka hoitamiseen koko toimitus oli tiukasti tulkiten jäävi tai vähintään hankalasti välikädessä.

Vaikka tilanne oli ja on pienten paikallistoimitusten arjessa varsin tavanomainen, se jäi tällä kertää erityisellä tavalla mieleen. Jäin pitkäksi aikaa kelailemaan, miten riippumattomuus paikallistason journalistisessa työssä rakentuu juuri näistä jokapäiväisistä valintatilanteista ja lukuisten sidonnaisuuksien sekamelskassa kiemurtelusta. Alan eettisten pelisääntöjen mukaan journalisti ei saa ajaa omaa etuaan eikä olla asianosainenkaan, mutta samaan aikaan journalisti on sitoutunut kertomaan yleisölleen, mitä ympäröivässä yhteiskunnassa tapahtuu. Etenkin oman lähiyhteisönsä uutisointia hoitava toimittaja joutuu joka päivä tasapainottelemaan näiden kahden vaatimuksen välillä.

Toinen askel väikkäriä kohti tuli otettua pari kuukautta myöhemmin, kun tartuin Leea Lakan kirjaan Kapina pulpetissa. Lakka oli tehnyt väikkärinsä ja sittemmin myös tämän populistisen teoksen etnografisesta tutkimuksestaan, joka oli vienyt hänet kokonaiseksi vuodeksi istumaan ysiluokkalaisten kanssa takapulpettiin. Kirja oli erinomainen ja tutkimustulokset huikean kiinnostavia, mutta eniten liekehdin itse metodista. Vuosi takapulpetissa tutkijana tarkkaillen? Jotain sellaista halusin heti itsekin tehdä. Jotain sellaista ehdottomasti päätin tehdä!

Ahmaisin Lakan kirjan päivässä. Yhdeksän päivän päästä lähestyin jo yliopistoa alustavan tutkimussuunnitelma-aihion kanssa.

Tänä syksynä starttasin sitten virallisesti jatko-opintoni ja tammikuussa 2026 aloitan etnografisen kenttätutkimuksen kahdessa toimituksessa, joiden päätoimittajat ovat toivottaneet minut lämpimästi tervetulleeksi (kiitos kiitos kiitos <3). Tutkin paikallisjournalistin työhön kohdistuvia paineita – ulkopuolista painostusta, organisaation sisäistä painetta ja toivoakseni myös moninaisia muita paineen muotoja, joiden kanssa journalisti arjessa kamppailee ja joiden ristiaallokossa pyrkii jalostamaan riippumatonta journalismia. Teen työtä juuri siellä ”takapulpetissa”: seuraten, dokumentoiden, analysoiden, mutta tietysti myös toivottavasti keskustellen, kuunnellen ja osallistaen.

Projekti on monella tapaa innostava. Ensinnäkin uskon vakaasti, että journalistisen autonomian vaaliminen on meille kaikille ratkaisevan tärkeää, sillä journalismi on yksi demokratian kulmakivistä ja jos sen riippumattomuus sulaa alta, myös demokratiakehitys vaarantuu nopeasti – tästä on paljon varoittavia esimerkkejä maailmalla, eikä meilläkään missään lintukodossa elellä. Journalistiseen työhön kohdistuvalla paineella ja journalistien kyvyillä pujotella paineiden viidakossa eettisesti kestävällä tavalla on siis iso yhteiskunnallinen merkitys.

Samaan aikaan motivoidun siitä, että ensi vuonna pääsen itse taas istumaan toimituksiin ja ympäröimään itseni puheella journalismista sekä kuulemaan hauskimmat läpät ja syömään parit kokouspullat.  Sen on pakko olla tolkuttoman inspiroivaa, mutta myös vaikeaa ja työlästä, siis juuri sellaista kuin pitääkin.