5 helppoa tapaa tuhota luottamus organisaatiossa

26.2.2026 | Työelämä

Luottamuksen kokemus työyhteisössä korreloi vahvasti työhön sitoutumisen, työssä suoriutumisen ja lopulta jopa asiakasuskollisuuden kanssa. Luottamuksen rakentaminen on kuitenkin työlästä hommaa. Murentaminen sen sijaan käy joutuisasti, joskus myös vahingossa. 

Tässä viisi kätevää keinoa romuttaa luottamus organisaatiossa. Olen itse todistanut näitä kaikkia, joskus varmasti myös itse syyllistynyt osaan.

1. Tieto kulkee epävirallisesti nopeammin kuin virallisesti

Mistä kuulit, että talossa alkaa muutosneuvottelut, että joku projekti on päätetty aloittaa tai että tärkeä asiakas on peruuttanut tilauksensa? Jos vastaus on Teamsin tai Slackin privaviesti – kuten valitettavan usein on – työskentelet organisaatiossa, joka ampuu itseään jalkaan. Pomon pitää kyetä viestimään nopeammin ja kattavammin kuin puskaradio. Mitä ikävämmästä asiasta on kyse, sitä tärkeämpää se on.

2. Päätöksiä tehdään vain pomon johdolla

Jos et anna valtaa, et kyllä osoita luottamustakaan. Jos jokainen päätös, valinta tai ratkaisu pitää vähintään kumileimata pomolla, viesti on selkeä: olet vain työjuhta, enkä luota arvostelukykyysi. Tämä tyyli on ehkä helppo perustella itselleen vastuun kantamisena – ”alaisteni ei tarvitse kantaa päätösten taakkaa” – mutta se on tietenkin vain naurettava tekosyy mikromanageroinnille tai ehkä joskus myös omasta epävarmuudesta kumpuavalle varmistelulle.

Kun jengi ei saa itse päättää mitään, jengi lakkaa myös ajattelemasta.

3. Pomo määrittelee keinot, ei tavoitteita

Jokainen tietää kliseisen tilanteen, jossa pomo tulee kommentoimaan käyttöliittymäsuunnitelmaa ja pyytää, josko ”tätä viivaa voisi siirtää vähän vasemmalle”. Tai markkinointipalaverin, jossa pomo toivoo, että ”laitettais vähän rahaa Facebookiin”. 

Nämä ovat ehkä (arkisia) ääriesimerkkejä, mutta molemmissa on kyse siitä, että johdolta tipahtelee tekijöille toimintakehotteita tavoitteiden sijaan. Siinä sitten viedään asiantuntijoilta se tärkein, jonka vuoksi he ovat olemassa: mahdollisuus etsiä parhaat keinot tavoitteen saavuttamiseksi.

Pomon ei kuulu kertoa, millä lenkkareilla juostaan nopeimmin maaliin, vaan ainoastaan osoittaa maalitolppaa kaukaisuudessa ja tietysti tarjota tukea ja kannustusta.

4. Kun joku on pielessä, etsitään syyllinen eikä ratkaisuja

Lupa tehdä virheitä on luottamuksen syvintä ydintä. Siksi mogan sattuessa kannattaakin heristää korviaan: keskustellaanko yrityksessä nyt siitä, kuka virheen teki vai siitä, miten yhdessä pääsemme eteenpäin?

Räikeimmillään virheitä etsitään jopa palautteista: tärkeintä on selvittää, mikä tiimi (tai jopa henkilö) antoi huonot arviot henkilöstökyselyssä eikä se, miten lukuja lähdetään yhdessä kohentamaan.

5. Kriittinen palaute tulee kiertokautta

Mistä tiedät, että työsi ei vastaa odotuksia tai että olet jopa syyllistynyt virheeseen? Luottamusta rakentava pomo nykäisee heti hihasta ja juttelee asian kahden kesken. Saat myös konkreettiset askelmerkit siihen, miten voisit korjata tilanteen ja sovitte lopuksi, kuinka etenemistä yhdessä seurataan.

Jos pomo haluaa murentaa luottamusta, hän laittaa HR:n asialle tai yksinkertaisesti työntää virheen tehneen sivuraiteelle. Yhtäkkiä huomaat, että et enää saakaan vastuuta tai kutsuja palavereihin. Viesti tulee epäsuorasti mutta kirkkaana läpi kerralla koko tiimille: täällä ei saa sössiä, mutta siitä ei myöskään saa puhua.  

Bonus: Jos luottamusta pitää vaatia, se on jo menetetty

Luottamus kulkee kahteen suuntaan – jos minä luotan sinuun, sinä voit luottaa minuun. Ja kääntäen: jengiltä on turha odottaa lojaaliutta, jos heitä itseään ei pidetä luottamuksen arvoisena.

Jos organisaatiossa on tarvetta muistutella työntekijöitä luottamuksellisuudesta, lojaliteettivelvoitteesta tai sisäisten asioiden pysymisestä talon sisällä, johtajuus on vaihtunut kontrolliin ja luottamuksen puutteen pohjakosketus on saavutettu.

 

Lue myös

Kiinnostavaa toisaalla

Paluu toimitukseen – tämä kaikki yllätti, kun kävelin etnografina journalistien joukkoon

15.2.2026 | Väitöskirja

Kerään väitöstutkimusta varten aineistoa etnografisella menetelmällä eli olen päässyt toimituksiin tarkkailemaan journalistista työskentelyä. Iso ja nöyrä kiitos toimituksille, jotka ovat avanneet minulle ovensa ja vielä kiitelleet päälle aiheen tärkeyttä!

Olen työskennellyt eri mediataloissa yli 20 vuotta ja siksi voisi ajatella, että toimituksissa oikein mikään ei enää yllättäisi. Tutkijan rooli on kuitenkin ihan uusi näkökulma toimitukselliseen arkeen. Tuttukin työ saa uusia piirteitä, kun sitä katselee sivusta.

Miltä toimituksissa siis on näin ensivilkaisulta näyttänyt?

Tästä tulisi mahtavaa tositelkkaria

Toimitukset ovat täynnä älykkäitä, aikaansa seuraavia ammattilaisia, jotka ovat tottuneet operoimaan kiireessä ja tiiminä ja jotka – ainakin useimmiten – nauttivat työstään. Olin selvästi unohtanut, miten hauskaa toimituksessa voi olla! Hankalia tai puuduttavia asioita kevennetään letkeällä läpänheitolla, joka välillä on niin pokerikasvoista, että epäilen, hahmottaisiko täysin ulkopuolinen tarkkailija kaikkea huumoria huumoriksi lainkaan. Vaikka en ole tositelkkarin suurkuluttaja, tunnistan helposti lukuisia oivallisesti siihen formaattiin soveltuvia draaman kaaria: uutisaiheet kehittyvät, mutta ohessa etenevät myös erilaiset sisäiset saagat, kuten uuden kahvinkeittimen ympärille kiertyvä draama. Kenttämuistiinpanoni muistuttavat paikoin televisio-ohjelman kässäriä.

Rasvattu koneisto jauhaa tehokkaasti

Toimituksellisen tiimin parhaat puolet näyttäytyvät silloin, kun tapahtuu jotain yllättävää. Tämä ei ole uutinen kenellekään alalla toimivalle – ei itsellenikään – mutta toiminnan sivusta seuraaminen on silti suorastaan liikuttavan inspiroivaa. Kun toimitukseen tulee tieto kovasta uutisesta, dialogi karsiutuu minimiin ja jokainen näyttää tietävän tarkalleen, mitä tehdään seuraavaksi, kuka toimintaa johtaa ja mihin yhdessä pyritään. Tarinaan kuuluu tietenkin sekin, että seuraavana päivänä koko toimitus ruotii rankan kriittisesti omaa toimintaansa ja siihen harvoin ollaan täysin tyytyväisiä. Tarkkailijan silmiin rasvattu koneisto on kuitenkin vaikuttava ilmestys. Näin toimivat ammattilaiset. 

Paine on arkista ja jatkuvaa

Valmistellessani tutkimustani toimitukselliseen prosessiin kohdistuvista paineista kuulin lukuisia kertoja epäilyksiä siitä, kuinka helppoa paineita olisi toimituksen arjessa havainnoida. ”Entä jos tutkimusjaksollesi ei osu mitään paineistettuja tilanteita?” Itse en ollut lainkaan huolissani ja nyt alun jälkeen nuo huolet jopa naurattavat. Toimitukseen kohdistuu ja toimituksen sisällä keskustellaan erilaisista ulkoisista ja sisäisistä paineen aiheuttajista aivan koko ajan. Jossain määrin tutkijan läsnäolo itsessään synnyttää keskustelua etenkin ulkopuolisesta vaikuttamisesta, mutta pääsen havainnoimaan myös lukuisia konkreettisia tilanteita, joissa neuvotellaan tai suorastaan väännetään eri tahojen kanssa ajankohtaisista journalistisista valinnoista. Tiesin, että journalismi syntyy puristuksessa ja osin tämä puristus varmasti kuuluu asiaan – mutta samalla on selvää, että riippumattomat journalistiset valinnat eivät ole itsestäänselvyys. Keskusteluissa myös kuuluu selvästi, että toimituksissa moni on huolissaan vapaan journalismin tulevaisuudesta ja haluaa reflektoida painetta ja sen seurauksia avoimesti.

Tutkimustyöni aineistonkeruu jatkuu koko vuoden, ja se tuntuu ehdottomasti etuoikeudelta.

Journalismin 114 syytä paineistua

7.12.2025 | Väitöskirja

Kun kerron tekeväni tutkimusta journalisteihin kohdistuvista paineista, kukaan ei koskaan kysy, mitä ne paineet ovat. Kaikki  journalistit, mutta aivan yhtä lailla kaikki alan ulkopuoliset tuntuvat tietävän tai arvaavan vallan hyvin, mistä on kyse.

Pysähdytään silti niihin paineisiin hetkeksi. Mistä ja miten journalistiseen työhön tulee painetta? Mitkä toimijat tai kokemukset pyrkivät vaikuttamaan journalistiin? Vastaus ei ole niin yksinkertainen kuin luulisi.

Väitän, että edes journalistit itse eivät tunnista kaikkia paineita ja kaikkia tahoja, joiden vaikutusta tai suoranaista painostusta kokevat. Tämän väitteen ympärille rakentuu osa tutkimusongelmastanikin, sillä aion yrittää selvittää, saanko kiinni sellaisesta, jota tähän mennessä ei ole riittävän hyvin hahmotettu tai jota ei ainakaan arjen työssä ole helppo sanoittaa.

Vaikka olen vasta tutkimusmatkani alkupuolella, voin jo nyt sanoa, että väitteeni piiloon jäävistä paineista on jossain määrin saanut jo katetta. Aiempaan tutkimukseen perehtyessäni olen nimittäin koonnut listaa kaikista niistä paineista ja painostuksen tai vaikuttamisen keinoista ja tahoista, joita muut tutkijat ovat työssään saaneet kiinni.

Listallani journalistiin kohdistuvista paineista on tähän mennessä 114 riviä.

Kuinka moni journalisti hahmottaa arjessaan, että operoi 114:n erilaisen vaikutuksen alaisena? Kuinka monella on selviytymisstrategia tähän kaikkeen? Kuinka monta paineen aiheuttajaa itse pystyt listaamaan?

Oma listani tulee vielä jäsentymään ja täsmentymään, ja samalla varmasti karsiutuu rivejä pois ja päällekkäiset termit löytävät toisensa. Täysin hakoteillä en kuitenkaan ole, sillä melkoista paineiden viidakkoa on paljastanut muukin tutkimus.

Esimerkiksi Pamela Shoemaker ja Stephen Reese (1996)  kokosivat laajan tutkimuskirjallisuuden pohjalta 48 hypoteesia, jotka kuvaavat, miten erilaiset vaikutustekijät muovaavat mediassa julkaistavaa sisältöä. Hypoteesit kuvaavat erilaisia vaikutuksia yksilötasolla (kuten toimittajien taustat ja asenteet), organisaatioissa, ammatillisissa rutiineissa, mediaympäristön ulkopuolella sekä ideologisissa rakenteissa.

Hanitzschin ym. (2010) tutkimus taas oli poikkeuksellisen laaja kansainvälinen vertailu, joka keräsi aineiston 18 maasta ja tarkasteli toimittajien arvoja, roolikäsityksiä ja työhön kohdistuvia paineita. Tutkimuksessa journalistiseen työhön liittyvät paineet eivät nousseet avoimista haastatteluista, vaan ne muodostettiin aiemman tutkimuskirjallisuuden perusteella ja jalostettiin tutkimuksessa käytetyksi kyselyksi. Tutkimuksen koostamalla listalla oli 29 tahoa, joiden suunnalta toimittajiin kohdistuu paineita.

Painetta siis piisaa, paitsi koettavaksi, myös tutkittavaksi. Ensi vuonna jalkaudun toimituksiin etsimään paineen kokemusta, paineen lähteitä ja toivottavasti myös erilaisia selviytymiskeinoja.

 

Lähteet:

Shoemaker, P. J., & Reese, S. D. (1996). Mediating the message: Theories of influences on mass media content (2nd ed.). Longman.

Hanitzsch, T., Mellado, C., Anikina, M., Blumler, J. G., Gutiérrez, C., et al. (2010). Mapping journalism cultures across nations: A comparative study of 18 countries. Journalism Studies, 12(3), 273–293.

 

Väikkäripäiväkirja: Kipinän sytyttivät eräs uutinen koulusta ja eräs kirja koulusta

23.11.2025 | Väitöskirja

Kun väitöstyöni innoittajaa kysytään, kerron aina saman tarinan.

Ensin oli se yksi päivä töissä. Työskentelin tuohon aikaan roolissa, jossa olin esihenkilönä lukuisille päätoimittajille, joten kävin päivittäin useita keskusteluja eri toimitusten tavoitteista, onnistumisista ja haastavista tilanteista. Sinä päivänä eräs päätoimittajista halusi sparrailla uutisaiheesta, joka tuli ehkä tavallistakin voimakkaammin iholle. Yhteen median ilmestymisalueen kouluista liittyi uutisoitavaa, joka kuohutti voimakkaasti paikkakunnalla mutta jonka penkomiseen koulussa ei suhtauduttu pelkästään myötämielisesti. Päätoimittaja pyöritteli kanssani fiksuja tapoja edistää uutistyötä vastahangasta huolimatta mutta myös sitä, kuka ja miten uutisointia voisi ylipäänsä hoitaa, sillä koko toimituksen jälkikasvu kävi samaista koulua. Käsissä oli siis uutisaihe, joka oli tärkeä ja veti uusia tilauksia saitilla kuin hillo kärpäsiä, mutta jonka hoitamiseen koko toimitus oli tiukasti tulkiten jäävi tai vähintään hankalasti välikädessä.

Vaikka tilanne oli ja on pienten paikallistoimitusten arjessa varsin tavanomainen, se jäi tällä kertää erityisellä tavalla mieleen. Jäin pitkäksi aikaa kelailemaan, miten riippumattomuus paikallistason journalistisessa työssä rakentuu juuri näistä jokapäiväisistä valintatilanteista ja lukuisten sidonnaisuuksien sekamelskassa kiemurtelusta. Alan eettisten pelisääntöjen mukaan journalisti ei saa ajaa omaa etuaan eikä olla asianosainenkaan, mutta samaan aikaan journalisti on sitoutunut kertomaan yleisölleen, mitä ympäröivässä yhteiskunnassa tapahtuu. Etenkin oman lähiyhteisönsä uutisointia hoitava toimittaja joutuu joka päivä tasapainottelemaan näiden kahden vaatimuksen välillä.

Toinen askel väikkäriä kohti tuli otettua pari kuukautta myöhemmin, kun tartuin Leea Lakan kirjaan Kapina pulpetissa. Lakka oli tehnyt väikkärinsä ja sittemmin myös tämän populistisen teoksen etnografisesta tutkimuksestaan, joka oli vienyt hänet kokonaiseksi vuodeksi istumaan ysiluokkalaisten kanssa takapulpettiin. Kirja oli erinomainen ja tutkimustulokset huikean kiinnostavia, mutta eniten liekehdin itse metodista. Vuosi takapulpetissa tutkijana tarkkaillen? Jotain sellaista halusin heti itsekin tehdä. Jotain sellaista ehdottomasti päätin tehdä!

Ahmaisin Lakan kirjan päivässä. Yhdeksän päivän päästä lähestyin jo yliopistoa alustavan tutkimussuunnitelma-aihion kanssa.

Tänä syksynä starttasin sitten virallisesti jatko-opintoni ja tammikuussa 2026 aloitan etnografisen kenttätutkimuksen kahdessa toimituksessa, joiden päätoimittajat ovat toivottaneet minut lämpimästi tervetulleeksi (kiitos kiitos kiitos <3). Tutkin paikallisjournalistin työhön kohdistuvia paineita – ulkopuolista painostusta, organisaation sisäistä painetta ja toivoakseni myös moninaisia muita paineen muotoja, joiden kanssa journalisti arjessa kamppailee ja joiden ristiaallokossa pyrkii jalostamaan riippumatonta journalismia. Teen työtä juuri siellä ”takapulpetissa”: seuraten, dokumentoiden, analysoiden, mutta tietysti myös toivottavasti keskustellen, kuunnellen ja osallistaen.

Projekti on monella tapaa innostava. Ensinnäkin uskon vakaasti, että journalistisen autonomian vaaliminen on meille kaikille ratkaisevan tärkeää, sillä journalismi on yksi demokratian kulmakivistä ja jos sen riippumattomuus sulaa alta, myös demokratiakehitys vaarantuu nopeasti – tästä on paljon varoittavia esimerkkejä maailmalla, eikä meilläkään missään lintukodossa elellä. Journalistiseen työhön kohdistuvalla paineella ja journalistien kyvyillä pujotella paineiden viidakossa eettisesti kestävällä tavalla on siis iso yhteiskunnallinen merkitys.

Samaan aikaan motivoidun siitä, että ensi vuonna pääsen itse taas istumaan toimituksiin ja ympäröimään itseni puheella journalismista sekä kuulemaan hauskimmat läpät ja syömään parit kokouspullat.  Sen on pakko olla tolkuttoman inspiroivaa, mutta myös vaikeaa ja työlästä, siis juuri sellaista kuin pitääkin.

Täyden kympin rekry – löydä paras ja tee vaikutus kaikkiin

28.5.2025 | Työelämä

Jokainen osaa rekrytoida – mutta harva osaa rekrytoida hyvin. Miten tehdään täyden kympin rekry? Rekryn saa kyllä maaliin ilman näitäkin säätöjä, mutta jos haluat saada parhaan tyypin ja tehdä samalla vaikutuksen jokaiseen hakijaan, menet rimasta yli etkä ali.

Olemme monivuotisen kollegani Minna Vallon kanssa kerryttäneet paljon kokemusta rekrypöydän molemmilta puolilta ja siksi teimme nyt listan, jonka avulla työantajamielikuva nousee rekryn myötä mitättömyydestä tähtitieteellisiin sfääreihin.

Täyden kympin rekryssä

1. Hakuilmoituksessa kerrotaan rekryprosessin vaiheet ja mielellään myös tavoiteaikataulu.

2. Hakuilmoituksessa kerrotaan palkkahaitari, palkkaperusteet ja oleelliset edut.

3. Hakuilmoituksessa kerrotaan esihenkilön nimi ja roolin sijoittuminen organisaatiossa. Esihenkilö on varannut aikaa hakijoiden yhteydenotoille.

4. Rekryprosessin jokainen vaihe – haastattelu, ennakkotehtävä, soveltuvuusarvio jne. – suunnitellaan niin, että niistä hyötyy sekä rekrytoija että hakija. Hakijan on yhtä tärkeää oppia koko ajan lisää yrityksestä, sen ihmisistä ja kulttuurista kuin rekrytoijien hakijoista. Haastattelu ei ole koe eikä kuulustelu vaan dialogi. Rekry on kahden kauppa.

5. Rekryprosessin vaiheet mietitään niin, että ne eivät tarpeettomasti rajaa ulos potentiaalisia hakijoita. Esimerkiksi työläät ennakkotehtävät voivat olla työssäkäyville ajankäytöllisesti mahdoton rasti ja läsnätapaamisten järjestelyt esimerkiksi pitkämatkalaisille perheellisille hankalia. Rekryprosessi ei ole uhrautumiskoe, muista kunnioittaa hakijan aikaa.

6. Rekryprosessin vaiheet, myös erilaiset kontaktoinnit, kalenteroidaan rekrytiimille jo ennen rekryn avaamista. Samat vaiheet kalenteroidaan hakijoille sitä mukaa kun prosessi etenee – esimerkiksi ”soitamme sinulle ensi viikolla” olisi oikeammin kalenterimerkintä ”soitamme sinulle tiistaina kello 13-13.30”.

7. Kaikista muutoksista aikatauluun tiedotetaan hakijoille viipymättä. Tekstarikin riittää. Liikaa ei voi viestiä.

8. Kun hakija putoaa rekryprosessista, hänelle viestitään heti, eikä jätetä ketään odottamaan, että parhaat hakijat vastaavat puhelimeen, tulevat haastatteluun tai allekirjoittavat sopimuksen. Hylättyjä hakijoita on aina mahdollista kontaktoida uudestaan, jos ykkösvalinta tekee oharin.

9. Hakijoiden hylkääminen pitää voida perustella yksilöllisesti. Jos hakijoita on satoja, ihan jokaiselle ekassa pudotuksessa rannalle jääneelle ei yleensä ole mahdollista kirjoitella yksilöllistä viestiä, mutta vähintään kysyttäessä perustelut pitää löytää. Prosessissa edenneet ansaitsevat hylkäysperustelut henkilökohtaisesti.

10. Lopuksi rekryprosessiin osallistuneille (vähintään ekasta vaiheesta selvinneille) lähetetään anonyymi palautekysely, ja organisaatio ottaa palautteista opikseen.

Tietenkään emme ole itse onnistuneet aina – ehkä koskaan? – kympin arvoisesti. Toivottavasti ensi kerralla!