7.1.2019 | #ostolakko2019
Tein tälle vuodelle uudenvuodenlupauksen ostamattomuudesta. Toisin kuin aiemmat (lukemattomat) lupaukseni, tämä on herättänyt lähipiirissä tosi paljon kysymyksiä ja mahtavia keskusteluja. Omakin pää surisee aiheeseen liittyen, joten yritän jonkinlaista seurantaa. Instapostaukset tuskin riittävät, sanottavaa on aika lailla. (Ja täällä näyttää olevan tilaa, edellinen päivitys 3,5 vuotta sitten…)
Miksi (hitossa)?
On niin kovin keski-ikäistä ja keskiluokkaista saada ilmastomyönteinen ja kulutuskriittinen herätys ja vielä meuhkata siitä äänekkäästi siellä täällä sosiaalisessa mediassa. Satunnaisesti huomaan pitäväni kaiken maailman konmari- ja ekoinnostuksia pipertelynä, jonka tavoitteena on ostaa itselle puhdas omatunto. Että on tekopyhää teeskennellä tekevänsä asioita oikein, kun istuu tavarakasan päällä ja kuluttaa enemmän kuin melkein kukaan melkein missään maailman kolkassa.
Yritän kuitenkin olla kyynistymättä, sillä perusteet ostolakolle ovat kuitenkin ihan todellisia. Ihan oikeasti uskon, että valinnoillamme on väliä. Ihan oikeasti olen sitä mieltä, että muutoksia pitää tehdä – myös niitä pieniä.
Henkilökohtaisesti ahdistaa vietävästi, kun pitää koko ajan ostaa. Ahdistaa, kun huomaan ostavani jotain piristääkseni itseäni (tai muita). Ahdistaa, kun huomaan olevani kuin mikäkin pula-ajan mummu, jolla pitää olla aina kolme pakettia kahvia varalla, ettei vaan pääse loppumaan. Ja kun ahdistaa, pitää voida tehdä asialle jotain.
Tiedostan kovin kirkkaasti, että on etuoikeutettua päästä valitsemaan, kulutanko vai enkö. Tiedostan senkin, että yksittäiset jätin-ostamatta-halvan-puseron-uhraukset ovat aika pieni rikka maailman tuhoon johtavassa valintojen vyöryssä. Että sitten kuitenkin oleellisempaa olis miettiä sähkönkulutusta, asumismuotoa ja matkustamista… Toisaalta ei suinkaan ole tarkoitus hankkia itselle sädekehää yksittäisellä lakkoprojektilla, vaan tarkoitus on oppia ajattelemaan toisenkin kerran, niin kaupassa kuin elämässä yleisemminkin. Samalla voi tehdä myös niitä isompia valintoja, eiväthän nämä toisiaan ulos sulje.
Ilahduttavaa on sekin, että tästä ”meuhkaaminen” on nyt jo herättänyt muissa vastakaikua ja jopa vastaavantyyppistä innostusta. Lakkomarssille siis!
Mistä luovun?
En osta itselleni mitään koko vuoden aikana. Ja kun kuitenkin ostan jotain, julkaisen kaiken minkä ostan. Tämä toivottavasti johtaa siihen, että ostan sellaista, joka on välttämätöntä ja joka tuotteena täyttää edes jonkinlaiset kestävien valintojen kriteerit.
Mitä tarkoittaa ”itselleni”? Ostolakko koskee kaikkea aineellista, jonka vain minä tarvitsen. Se ei siis koske hankintoja lapsille eikä perheen yhteiskäyttöisiä kulutustuotteita, kuten pyykinpesuainetta tai hammastahnaa. Sisäinen lakkovahti valvoo kuitenkin mm. sisustushankintoja eli ”perheelle” ostettavien asioiden pitää olla sellaisia, jotka joku muukin perheenjäsen voisi älytä tarvita. Koska perheessä on kolme poikaa ja aviomies, tämä tuskin pitää sisällään uusia käsipyyhkeitä tai huonekasveja… Myös kirpputorihankinnat ovat kiellettyjä. Luvallista on siis ostaa omaan käyttöön vain ruokaa, juomaa ja palveluita.
Mitä tarkoittaa kestävä valinta? Itselleni se tarkoittaa hankintoja, jotka ovat mahdollisimman ekologisia, mielellään vegaanisia, vähän pakattuja ja reilusti tuotettuja. Tuotteen pitää olla välttämätön ja kestää käytössä mahdollisimman pitkään. Lähituotannollakin on pieni painoarvo, mutta minulle se syntyy kuljetuskustannuksista, ei niinkään siitä että haluaisin tukea työllisyyttä enemmän paikassa x kuin paikassa y tai uskoisin, että kotimaisuus jotenkin automaattisesti tarkoittaa parempaa laatua. En ole valmis menemään valintojeni vuoksi äärimmäisyyksiin – en siis tule kehräämään omia villapaitojani – enkä käyttämään kohtuuttomasti rahaa. Tarkoitus olisi kuitenkin kyetä luopumaan monestakin tuotteesta kokonaan, kun nyt kotoa löytyvät loppuvat tai kuluvat loppuun.
Miksi ihmisellä on neljä deodoranttia? No siksi, että on varsin todennäköistä, että kaikki deodoranttitehtaat menevät yhtä aikaa konkurssiin.
30.10.2015 | Hajatelmia
Pääkirjoitus Satakunnan Kansassa 24.10.2015
Kansalaisten pitää voida luottaa siihen, että paras asiantuntemus löytyy terveydenhuoltojärjestelmämme ja koulutettujen asiantuntijoiden kautta. Viime vuosina erilaisten vaihtoehtoisten hoitomuotojen ja kiistanalaisten hoitomenetelmien esiinmarssi on ollut kiihtyvää.
”Oppiriidat” nousivat jälleen keskusteluun, kun porilainen kansanedustaja Ari Jalonen (ps.) järjesti eduskunnassa kilpirauhassairauksia käsittelevän seminaarin. Tilaisuudessa ei ollut puhumassa ainuttakaan virallisen hoitolinjan edustajaa.Ari Jalonen on aiemminkin profiloitunut vaihtoehtohoitojen puolestapuhujana.
On ilman muuta tärkeää, että kansanedustaja on pienen ihmisen puolella vääryyksiä ja väärinkäytöksiä vastaan. Sitä on kuitenkin vaikea ymmärtää, että kansanedustaja taistelee mahdollisia terveydenhuollon laiminlyöntejä vastaan nostamalla ongelmien ratkaisijoiksi tahoja, jotka pelaavat osin eri pelisäännöillä kuin yhteiskunnan asiantuntijaorganisaatiot.
Jalosen järjestämä tilaisuus nosti asiantuntijaksi muun muassa kirurgi Taija Sompin, jonka lääkärinoikeuksia Valvira on rajoittanut juuri kilpirauhaspotilaiden hoitoon liittyen. Vaikka tarkoitus on hyvä, näyttää nyt siltä, että kansanedustaja kyseenalaistaa viranomaisten potilasturvallisuuden vuoksi tekemät päätökset.
Terveydenhuoltoon liittyvät toimintaohjeet on rakennettu tavallisen kuluttajan ja potilaan turvaksi. Jos näissä järjestelmissä on ongelmia, niitä pitää lähteä ratkaisemaan suosituksia tai rakenteita korjaamalla. Jos päädymme tilanteeseen, jossa tavallisten ihmisten pitää googlailla lähdeviitteitä ja kyseenalaistaa hoitosuosituksia, koko terveydenhuollon uskottavuus on vaarassa. Samalla luodaan edellytykset sille, että yhä useampi tulee huijatuksi. Aidosti tieteellisen tiedon erottaminen muka-tieteellisestä vaatii kovatasoista ammattiosaamista, johon edes yksittäinen asiantuntija ei välttämättä pysty, vaan tarvitsee avukseen kriittisen tiedeyhteisön.
Vaihtoehtoisia tai kiistanalaisia hoitomuotoja suosivat ihmiset korostavat usein sitä, että koululääketieteen puolella lääketeollisuuden vaikutusvalta on syönyt luotettavuutta. He katsovat, että liiketoiminta ja suoranainen rahanahneus ovat johtaneet siihen, että markkinoille tulee lääkkeitä tai hoitomenetelmiä, jotka eivät toimi luvatusti tai ovat jopa vaarallisia.
Samalla unohtuu kuitenkin se, että myös vaihtoehtoiset hoitolinjat ja luonnonlääkintä ovat suurta bisnestä. Pelkkä vaihtoehtoisuus ei kerro mitään taustalla olevan tahon pyyteettömyydestä.
30.10.2015 | Hajatelmia
Pääkirjoitus Satakunnan Kansassa 19.10.2015
Peruskoulu opettaa lapsille suomen lisäksi vähintään ruotsia ja englantia. Ensi vuoden syksystä lähtien astutaan pitkä askel kohti nykyaikaa, sillä jokainen ikäluokka ryhtyy opiskelemaan myös tietokoneiden kieliä ja kielioppia eli ohjelmointia.
Entinen raumalainen kansanedustaja, tekniikan tohtori Sauli Ahvenjärvi (kd.) älähti äskettäin blogissaan siitä, että uudistus on ”suuri höynäytys”, jolle hän ei ole nähnyt yhtään hyvää perustelua. Ahvenjärven mukaan ohjelmointi on vaativaa työtä, eikä koulun tarjoamasta pintaraapaisusta voi olla kenellekään työelämässä hyötyä.
Ei varmasti ole tarkoitus, että lapset saisivat koulusta valmiu-det toimia biologeina, englannin tulkkeina tai ammattiurheilijoina, vaikka näillä aihepiireillä on tärkeä sija opetussuunnitelmassa.Täysin vastaavasti ohjelmoinnin opetuksen tavoitteena ei voi olla se, että jokainen lapsi oppisi koodaamaan ammatikseen.
Tulevaisuudessa jokainen ei tarvitse ohjelmointia työssään, mutta jokainen tarvitsee työssään – ja arjessaan! – tietotekniikkaa. Tietotekniikan kanssa toimiminen taas helpottuu, jos ymmärtää edes perusteet siitä, kuinka esimerkiksi tietokone ja matkapuhelin käsittelevät tietoa.
Ahvenjärvi on oikeassa siinä, että peruskoulu ei voi tehdä kaikista taitavia koodaajia. Silti peruskoulu voi ja sen pitääkin edistää loogista ajattelua ja ongelmanratkaisukykyä, joista molemmista ohjelmoinnissa on kysymys.
Ohjelmointia voi helposti verrata mihin tahansa kielenopetukseen: lapsen on aikuista helpompi omaksua uutta ja alkeetkin avaavat pääsyn uuteen ympäristöön.Peruskoulun opetussuunnitelma on tärkeä tiivistelmä siitä, mitä pidämme yleissivistävänä tietona. Tähän mennessä tieto- ja viestintätekniikan osuus tuosta kokonaisuudesta on ollut kohtuuttoman kapea.
Opetussuunnitelman muutos on välttämätön myös siksi, että tietotekniikan opetuksen laajentaminen perusopetuksessa voi houkutella nykyistä enemmän tyttöjä tietotekniikan harrastajiksi ja ammattiopintoihin.Tällä hetkellä peruskoulussa valinnaisaineena tietotekniikkaa opiskelevista neljännes on tyttöjä, ja it-alalla Suomessa työskentelevistä enää vain viidennes on naisia. Osa potentiaalisista huippuosaajista ei nyt ehkä lainkaan löydä alaansa.
9.9.2015 | Hajatelmia
Mediaa moititaan usein asioiden salailusta, kun jotain kylillä kiertävää huhua ei uutisoida. Tämän ongelman kanssa painimmekin jatkuvasti: miten voimme kertoa, että tartumme kyllä kaikkiin meille kantautuviin uutisaiheisiin, vaikka kaikki aiheet eivät jutuiksi asti kannakaan.Velvollisuutemme on reagoida ihmisten huoliin ja pyrkiä niitä vähentämään. Uutisiksi huhut päätyvät kuitenkin vain, jos voimme olla varmoja tiedon luotettavuudesta. Se tarkoittaa selvitystöitä, se tarkoittaa taustojen tutkimista, se tarkoittaa sitä, että reagointimme ei aina tule salamannopeasti. Rikoksiin ja rikoksen uhkaan suhtaudumme suurella vakavuudella, mutta luotettava tieto ei synny Jaa-nappia painamalla.
Sitaatti kirjoittamastani verkkokommentista, artikkeli kokonaisuudessaan Satakunnan Kansan verkkosivustolla.
24.7.2015 | Hajatelmia
Kun kaikilla perheenjäsenillä on menoja ja useimmilla myös kännykkä, on järkevää synkata kalentereiden ja kommunikointikanavien lisäksi sovelluskattaus tähän päivään. Tässä meidän perheemme (41v, 37v, 10v, 7v, 1v) tärpit.
1. Wunderlist
Listaa mitä tahansa, jaa listat muiden kanssa. Meillä esimerkiksi kauppalista, kesämökin puutelista, lasten vaatehankinnat, lahjalista…
Erottuu vastaavista: Simppeli käyttöliittymä, ei turhia ominaisuuksia. Helppo omaksua iästä ja kokemuksesta riippumatta.
2. ChoreMonster
Miten saisi lapset tekemään kotitöitä? No, pelaamalla tietenkin. Tässä sovelluksessa kotitöistä saa pisteitä ja pisteillä voi hankkia palkintoja.
Erottuu vastaavista: Käyttöliittymän voi rakentaa (omilla) valokuvilla, joten myös luku- ja kielitaidoton lapsi osaa käyttää tätä. Ei tarvita omia laitteita lapsille, toimii esimerkiksi yhteisestä tabletista.
3. Klikaklu
Kiireisessäkin arjessa lapsilla on välillä tylsää (tai aika useinkin). Tällä sovelluksella rakennat sekä tuttuun että vieraaseen ympäristöön helposti modernin aarteenetsinnän, jossa reitin löytäminen perustuu valokuvien tunnistamiseen.
Erottuu vastaavista: Ei tarvita gps-paikannusta tai koordinaatteja, kuten useimmissa muissa etsintäsovelluksissa. Sopii lapsille, mutta monipuolisten ominaisuuksien ansiosta soveltuu myös vaativaan käyttöön esimerkiksi aikuisten bileisiin.
4. MyOwnCookbook
Keittokirjasovelluksia on loputtomasti ja etsin pitkään sellaista, jonka varaan uskaltaisin rakentaa salaisten sukureseptien kavalkadin loppuelämäksi. Parin vuoden käytön jälkeen ei ole kaduttanut kertaakaan.
Erottuu vastaavista: Tyylikäs, kirjamainen, selkeä. Hyvät jakamisominaisuudet ja varmuuskopiointi. Iso bonus pienestä herkusta: näyttö ei pimene kesken kokkailun.
5. Harrastekalenteri
Kaikkea on testattu, mutta manuaalisen käyttöliittymän voittanutta ei ole vielä tullut vastaan. Ikean magneettitaulu, tussi, paperista ja sinitarrasta askarreltuja tunnisteita – halpa ja helppo. Sopii myös lukutaidottomalle. Jakaminen? Ota kuva ja lähetä se lapselle 🙂
